Kapteeni ojensi Smith-Jonesille jalokivipussin, jonka Nadara oli unohtanut lähtiessään Thandaria karkuun, ja kertoi lyhyesti kaikki, mitä tiesi sen nais-paran tarinasta, jonka oma se oli ollut.
»Minä muistan sen tapauksen hyvästi», virkkoi rouva Smith-Jones.
»Minulla oli ilo pitää kreiviä ja kreivitärtä vierainani, kun he
kävivät täällä kuherrusmatkallaan. He olivat herttaisia ihmisiä.
Surkeata on ajatella, että he saivat niin traagillisen lopun!»
Kaikki kolme jäivät äänettömiksi. Burlinghame ei tiennyt, oliko hän hyvillään vaiko pahoillaan siitä, ettei ollut löytänyt Waldo Emersonin luita — se olisi lopettanut vanhempien kaikki toiveet. Kenties hyvin samansuuntaisia ajatuksia risteili toistenkin mielessä.
Jossakin laajan talon alakerroksissa soi sähkökello. Yhäti istui kolmikko ääneti. He kuulivat ovenvartijan avaavan etuoven. Sitten kuului hiljaisia ääniä, ja pian naputettiin kirjaston ovelle kunnioittavasti.
Herra Smith-Jones katsahti ovelle ja nyökkäsi. Tulija oli ovenvartija.
Hänellä oli kädessään kirje.
»Mitä nyt, Krutz?» tiedusti isäntä väsyneesti. Tuntui siltä kuin ei enää mikään jaksaisi herättää hänen mielenkiintoaan.
»Erikoislähetin tuoma kirje, sir», vastasi palvelija. »Poika väittää, että teidän itsenne on kuitattava se, sir.»
»Niinpä kyllä», myönsi Smith-Jones ottaessaan vastaan kirjeen ja kuittikaavakkeen.
Hän katsahti postileimaan — San Francisco.
Hitaasti hän leikkasi kuoren auki.