Ja koska kapteeni Dobbs kiirehtii matkalle, lopetan nyt kirjeeni, vakuuttaen mitä syvimmin rakastavani sinua ja isää.
Sinua aina hellästi muistava poikasi
Waldo.
Rouva Smith-Jonesin silmät olivat sumeat kyynelistä — kiitollisuuden ja onnen kyynelistä.
»Ja ajatella», huudahti hän, »että hän sittenkin on elossa ja terve — ihan terve! Hänen yskänsä on parantunut — se on parasta kaikesta, ja hänen ympärillään on kiintoisia ihmisiä, joita Waldo juuri kaipasi. Jonkun aikaa minua ennen hänen lähtöään peloitti, että hän antautui liian kiinteästi opintoihinsa ja seurusteluun ympärillänsä olevan vähäisen, suljetun piirimme kanssa. Tämä kokemus laajentaa hänen ajatustapaansa. Ne ihmiset saattavat tietenkin olla hieman maaseutulaisiin vivahtavia, mutta ilmeisesti he ovat jonkun verran sivistyneitä ja hienostuneita — muutoin ei Waldo-poikani olisi ikinä ylistänyt heitä 'mielenkiintoisiksi'. Karkeat, oppimattomat ja rahvaanomaiset eivät milloinkaan voisi olla kiintoisia ainoastakaan Smith-Jonesista.»
Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi kohteliaisuuden osoitukseksi — hän ajatteli saaren sisäosissa näkemiänsä alastomia, karvaisia raakalaisia.
»Ilmeisesti, Burlinghame», huomautti herra Smith-Jones, »jäi osa saarta teiltä tarkastamatta. Waldon kirjeestä päättäen täytyy siellä olla siirtokunta sivistyneitä ihmisiä. On tietenkin mahdollista, että se on syvemmällä maassa kuin te kävitte.»
Burlinghame ravisti päätänsä.
»Olen ihan ymmällä», valitti hän. »Kiersimme koko saaren ympäri, mutta missään emme nähneet merkkiäkään ihmiskäsin parannetusta satamasta, jollaisen olettaisi siellä olevan, jos saaren sisäosissa olisi joku edistynyt siirtokunta. Jos laivoja edes silloin tällöin poikkeaisi siellä käymässä kauppaa siirtolaisten kanssa, olisi meidän pitänyt tavata ainakin kiinnitysrengas jossakin rannikon monista luonnollisista, satamaksi sopivista lahdelmista.
— Ei, hyvät ystävät», jatkoi hän, »sikäli kuin minä olen taipuvainen uskomaan, ei Waldon kirjettä voida tulkita sillä tavoin.