»Ja minäkin lähden», ilmoitti rouva Smith-Jones.
Molemmat miehet katsahtivat häneen ällistyneinä.
»Mutta, rakas», esteli hänen puolisonsa, »onhan mahdoton tietää, minkälaiset vaarat ja vaivat meitä odottavat — sinä et jaksaisi kestää sellaisen retken rasituksia».
»Minä lähden», vakuutti rouva Smith-Jones jyrkästi. »Tunnen Waldo-poikani ja hänen hienostuneen, tunteikkaan luonteensa. Uskon varmasti jaksavani hyvin kestää kaikki, mitä hän on kestänyt. Hän kertoo olevansa mielenkiintoisten ihmisten parissa. Ilmeisesti ei niin ollen saaren asukkaiden puolelta ole mitään pelkäämistä, ja sitäpaitsi tahdon omakohtaisesti tutustua niihin henkilöihin, joiden parissa hän on elänyt. Olen aina huolekkaasti koettanut koota Waldon ympärille vain valioväkeä, ja jos hän sillä aikaa, jonka hän on ollut poissa äidillisestä valvonnastani, on saanut joitakuita turmelevia vaikutuksia, tahdon oppia tuntemaan ne osatakseni taistella niiden seurauksia vastaan.»
Siihen se päättyi. Jos rouva Smith-Jones tunsi poikansa, tunsi herra
Smith-Jones varmasti vaimonsa.
Viikkoa myöhemmin lähti Priscilla Bostonin satamasta pitkälle matkalle
Kap Hornin ympäri etelämerelle.
Aluksessa oli enimmäkseen entinen miehistö. Ensimmäinen ja toinen perämies olivat uusia. Edellinen näistä, William Stark, oli esittänyt Burlinghamelle hyvät suositukset. Alusta alkaen hän näytti älykkäältä ja kokeneelta merimieheltä. Se, että hän oli harvapuheinen, vain lisäsi hänen arvoaan Burlinghamen silmissä. Stark oli taipuvainen pitämään ankaraa sotilaskuria, joten miehistö pian alkoi vihata häntä sydämen pohjasta, mutta koska hän rajoitti tämän epämiellyttävän piirteensä ilmaukset mitättömiin toimenpiteisiin, tyytyivät miehet ainoastaan nurisemaan siitä keskuudessaan, mikä on jokaisen kunnon merimiehen etuoikeus ja nautinto. Heidän uskollisuuttaan mainiota Burlinghamea kohtaan ei kuitenkaan edes kymmenen Starkia olisi jaksanut järkyttää.
Yksitoikkoinen ja seikkailuton matka kymmenennen eteläisen leveysasteen ja sadannenviidennenkymmenennen läntisen pituusasteen leikkauskohtaan päättyi vihdoin ja maata näkyi edestä ylähangan puolelta. Sievässä, valkeassa Priscillassa oli kiihtymys ylimmillään. Levottomana rouva Smith-Jones melkein alinomaa tähyili kenttäkiikarillaan, odottaen joka hetki näkevänsä Waldo Emersoninsa laihan, kuihtuneen hahmon seisomassa rannalla heitä vastassa.
Kaksi viikkoa he purjehtivat pitkin rannikkoa, pysähtyen silloin tällöin päiväksi, jolloin retkikuntia lähetettiin sisämaahan etsimään sivistysasutuksen merkkejä. Kaksi päivää he viipyivät siinä lahdessa, jossa Sally Corwith oli ollut ankkurissa. Siltä kohdalta he tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin mistään muualta, mutta tuloksettomasti. Burlinghamen suunnitelman mukaan heidän oli ensiksi hätäisesti tarkastettava koko rannikko ja tehtävä vain lyhyitä retkiä saaren sisäosiin. Jollei siten löydettäisi kadonnutta Waldoa olisi seurueen uudelleen tutkittava koko alue ja viivyttävä niin monta viikkoa tai kuukautta kuin saaren jokaisen neliömetrin perinpohjainen tarkastaminen vaatisi.
Ohjelman alkuosaa suorittaessaan he laskivat ankkurin samaan lahteen, jonka pinnalla Waldo Emerson ja Nadara olivat nähneet Priscillan keinuvan, sitten paeten sen luota.