Burlinghame muisti, että jalokivipussi oli löydetty juuri siltä kohdalta. Sally Corwithin lahden jälkeen, kuten he olivat alkaneet nimittää toista ankkuripaikkaa, tuntui tämä tarjoavan parhaat onnistumisen mahdollisuudet. He ristivät sen Eugenie-lahdeksi sen kovaonnisen nais-rukan, Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären, mukaan, jonka jalokivet oli löydetty rannalta.
Burlinghame ja Waldon isä olivat seurassaan kuusi Priscillan päällystön ja miehistön jäsentä kuluttaneet päivän metsässä, tasangolla ja vuorilla, etsien ihmisasutuksen jälkiä. Vähän keskipäivän jälkeen löysi ensimmäinen perämies Stark ihmisen vaalenneen luurangon. Hänen huutojensa johdosta riensivät seurueen muut jäsenet hänen luokseen. Kolkko hahmo virui korkeassa ruohikossa pienellä heinättömällä läikällä. Sen ympäriltä olivat mädäntymisnesteet tappaneet kasvullisuuden, jättäen sen virumaan eristettynä ja kaamean inhoittavana, ikäänkuin luonto olisi kammonnut ja kauhuissaan kaihtanut sitä.
Stark seisoi osoittaen sitä sanaakaan virkkamatta toisten tullessa hänen luoksensa. Ensiksi saapui Burlinghame. Hän kumartui syvälle luiden puoleen ja tarkasti niitä huolellisesti. John Alden Smith-Jones riensi huohottaen hänen viereensä. Nähtyään, mitä Burlinghame tutki, hän kävi heti kalmankalpeaksi. Burlinghame katsahti häneen.
»Se ei ole hänen», vakuutti kapteeni. »Katsohan tuota kalloa — se on joko gorillan tai jonkun hyvin alhaisrotuisen ihmisen.»
Smith-Jones huoahti helpotuksesta.
»Kuinka kauhea otus sen on täytynytkään olla!» virkkoi hän päästyään täysin selville, kuinka tavattoman leveä tuo vanttera luuranko oli. »Waldon on ollut mahdotonta pysyä hengissä tuollaisten olentojen asumassa villissä seudussa. Kuvittelehan häntä vain tuota petoa vastassa! Luonnostaan pelokkaana ja heikkorakenteisena hän olisi kuollut kauhusta jo nähdessään moisen otuksen karkaavan kimppuunsa.»
Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi myöntävästi. Hän tunsi Waldo Emersonin hyvin eikä senvuoksi voinut kuvitellakaan vastakkain heikkoa, arkaa nuorukaista ja sellaista petoa, jollaista tämän vaalenneen luurangon oli täytynyt kannattaa. Ja heidän jalkojensa juuressa viruvat Lättäjalan luut olivat mykkänä todistuksena sellaisesta mahdottomuudesta.
Äkkiä erään merimiehen luikkaus suuntasi heidän huomionsa laakson vastaiseen laitaan. Mies seisoi kummulla, huitoi käsiään ja viittoili rajusti korkeaan kallioon päin, joka äkkijyrkkänä kohosi rehevästä viidakkoruohikosta. Kaikkien silmät kääntyivät kiihtyneen merimiehen osoittamaan suuntaan. Aluksi he eivät erottaneet mitään, mutta pian ilmestyi hahmo vähäiselle kohoamalle. Se oli ihminen, ja niinkin kaukaa kaikki olivat varmoja, että se oli nainen. Ja hänen takanaan riensi toinen olento. Naista takaa-ajava otus oli paksu ja tanakkatekoinen. Se olisi saattanut olla henkiinvironneena sama olento, jonka luurangon he olivat äsken löytäneet.
Saisiko otus naisen kiinni, ennenkuin viimemainittu ennättäisi kalliolle? Olisiko pakenija turvassa edes sielläkään? Burlinghame ja Stark olivat jo lähteneet juoksujalkaa oikaisemaan kalliota kohti. John Alden Smith-Jones seurasi verkkaisemmin. Miehet kiiruhtivat päällikköjensä jälessä.
Tyttö oli saapunut kalliolle ja kapusi niiden jyrkkää rinnettä ylöspäin ketterästi kuin orava. Mies kiipesi ihan hänen kintereillään. Katsojat näkivät tytön pääsevän kielekkeelle, jonka yläpuolella ammottavasta luolasta hän ilmeisesti toivoi saavansa turvapaikan, ja kiipeävän tikkaina käyttämäänsä huojuvaa vesaa myöten. He huoahtivat helpotuksesta, sillä nyt hän näytti ehtineen turvaan — mies oli vielä seuraavalla alemmalla kielekkeellä.