»Mokoma julkea tuhkimo!» kivahti rouva Smith-Jones. »Rohkenee rakastaa
Smith-Jonesia!»
»No, no, Louisa!» tyynnytteli hänen puolisonsa. »Muista, että hänkin kärsii — älä tee hänen murhettaan vieläkin katkerammaksi! Hän on rakastanut poikaamme, ja Waldo on vastannut hänen rakkauteensa.»
»Mistä sen tiedät?»
»Hän kertoi sen minulle», vastasi mies.
»Se ei ole totta!» huusi rouva Smith-Jones. »Se ei ole totta! Waldo Emerson ei olisi ikinä alentunut rakastamaan sellaista naista, joka ei kuulu hänen omaan ylhäiseen yhteiskuntaluokkaansa. Kuka on tämä nainen, ja mitä todistuksia sinulla on siitä, että Waldo on rakastanut häntä?»
»Olen Nadara», lausui tyttö, vastaten itse omasta puolestaan, »ja tämä todistaa, että hän rakasti minua. Hän mainitsi, että tämä on meidän välillämme uskollisuuden merkkinä, kunnes pääsisimme hänen maahansa ja voisimme solmita avioliiton sikäläisten tapojen mukaisesti.» Hän ojensi vasenta kättään, jonka nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Rouva Smith-Jones tunsi jalokiven heti.
»Antoiko hän teille tuon?» kysyi hän.
Sitten hän kääntyi miehensä puoleen ja tiedusti:
»Mitä aiot tehdä tälle tytölle?»
»Vien hänet kotiin», vastasi mies. »Hänen pitäisi olla tyttäremme, sillä Waldo olisi tehnyt hänet tyttäreksemme, jos olisi elänyt. Hän ei voi jäädä tälle saarelle. Kaikki hänen läheisensä saivat surmansa maanjäristyksessä, joka tuhosi Waldonkin. Hän on alituisessa vaarassa, sillä häntä väijyvät villit pedot ja vielä villimmät ihmiset. Meidän ei sovi jättää häntä tänne, ja vaikka sopisikin, en tekisi sitä, sillä poika-vainajamme tähden olemme velvolliset huolehtimaan hänestä, kuten Waldo olisi huolehtinut — ja meillä on vieläkin suurempi velvollisuus häntä kohtaan.»