Nadara nousi pystyyn — meluttomasti kuin Nagoola. Varjon tavoin hän katosi rantaa reunustavan viidakon pimentoon. Varovasti ja valppaasti hän eteni sekavassa tiheikössä muutamia metrejä ja seisahtui paksun puunrungon viereen kuuntelemaan. Sitten hän päästi huuliltansa omituisen, hiljaisen äänen, kuunnellen senjälkeen taaskin hetkisen. Toistettuaan sen kolmasti hän nähtävästi oli varma, ettei ylhäällä ollut vaaraa väijymässä, heilautti itsensä alhaalla riippuville oksille ja kapusi vikkelästi ylöspäin, kunnes löysi mukavan haarautuman, jossa saattoi rauhassa levätä.
Rantahietikolla pusersi Stark liikaveden vaatteistaan ja kääntyi sitten tarkastamaan tyttöä virvotellakseen häntä, jos hän oli vielä hengissä. Pimeässäkin oli Nadaran hahmo selvästi näkynyt keltaista hiekkaa vastaan, mutta nyt hän oli poissa. Stark oli ymmällä. Nopeasti hänen katseensa lipui puolelta toiselle, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Oli ranta, meri ja viidakko. Minkä niistä hän oli valinnut pakotiekseen? Stark ei tarvinnut kauan arvatakseen sen, vaan suuntasi heti askeleensa muodottomana ja synkkänä häämöttävää metsänreunaa kohti.
Lähestyessään sitä hän eteni verkkaisemmin. Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi tunkeutua tuohon kammottavaan metsään, kulkivat kylmät väreet pitkin hänen selkäpiitään. Oliko pelkkä tyttö rohjennut uhmata sen nimettömiä kauhuja? Hänen oli täytynyt se tehdä, ja niin päätellessään sai Stark uutta tarmoa. Jos tyttö kerran oli uskaltanut, uskaltaisi varmasti hänkin. Uudelleen hän alkoi ripeästi astella viidakkoon.
Ehdittyään ihan sen rajaan hän kuuli hiljaista, kaameata ääntä vain kymmenkunnan askeleen päästä pimeästä, kammottavasta tiheiköstä. Siellä Nadara päästi ilmoille ne kaksi ääntä, joiden joku hänen heimonsa muinainen esi-isä oli huomannut puristavan vastausmurinan Nagoolalta ja innoittavan sihinän ihmisen toiselta periviholliselta — isolta, niljaiselta matelijalta, joka kiertyneenä aaltomaisiin mutkiin väijyi puiden oksilla. Vain niitä Nadara pelkäsi — niitä ja ihmistä. Ennenkuin hän kapusi yöllä puuhun, oli hänen senvuoksi tapana varmistautua, ettei hänen turvapaikakseen valitsemansa puun oksilla ollut Nagoolaa eikä Coovraa. Stark peräytyi hätäisesti eikä enää koko pitkän, kammottavan yön aikana uskaltanut poistua rantahietikolta.
Aamun valjetessa Nadara oli suuresti virkistynyt nukuttuaan verrattain hyvässä turvassa isossa puussa, kun taas Stark oli riutunut ja uupunut vietettyään unettoman yön pelon ja harmittelun vallassa. Hän kiroili itseänsä, tyttöä ja eläimellistä intohimoaan, mutta kun hänen ajatuksensa sitten loitsivat Nadaran viehkeät kasvot ja houkuttavan kauniin vartalon hänen sielunsa silmien eteen, hypähti hän pystyyn ja lähti ripein askelin viidakkoon. Hän etsisi tytön käsiinsä. Kaikki se, mitä hän oli uhrannut, ei saisi mennä hukkaan. Hän etsisi tytön ja pitäisi hänet. Yhdessä he perustaisivat kodin tälle troopilliselle rannikolle. Hän ottaisi elämästä irti niin paljon kuin suinkin saisi.
Käveltyään vain muutamia askelia hän huomasi Nadaran paljaiden jalkojen jäljet, jotka olivat selvästi painuneet kosteaan hiekkaan ja veivät metsään. Hymyillen tyytyväisenä ja voitonvarmana mies seurasi niitä kasvullisuuden sokkeloihin, jotka olivat kosteat ja hämyiset aamuauringon lämpimistä säteistä huolimatta.
Sattumalta hän osui suoraan Nadaran kohdalle. Tyttö oli laskeutunut puusta etsimään vettä. He näkivät toisensa yhtä aikaa. Nadara kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään. Mies riensi hänen kintereillään. Ajoa jatkui useita satoja metrejä sankassa viidakossa, joka äkkiä päättyi kapean, kivikkoisen aukeaman reunaan. Aukeaman takana oli äkkijyrkkä kallio, jonka laki kohosi lähes sata metriä puiden latvojen yläpuolelle.
Hymyntapainen levisi Starkin huulille, kun hän näki esteen, jonka luonto oli sijoittanut hänen saaliinsa tielle. Mutta melkein heti se hyytyi kauhun ilmeeksi, kun oikealta kuuluva heikko melu veti puoleensa hänen huomionsa pakenevasta tytöstä. Hetkiseksi hän seisahtui tyrmistyneenä, mutta vilkaistuansa sitten hätäisesti Nadaraan päin hän näki tytön kapuavan jyrkälle kallioseinämälle ketterästi kuin apina. Päästäen huudon herättääkseen tytön huomiota hän uudelleen syöksyi kiitämään jälessä, mutta tällä kertaa itse takaa ajettuna. Ahdistaja oli muuttunut ahdistettavaksi, sillä hänen jälessään juoksi parikymmentä maalattua raakalaista, heiluttaen pitkiä, ohuita keihäitään ja teräväkärkisiä parangejaan.
Nadara ei ollut tarvinnut Starkin varoitushuutoa havaitaksensa villit. Hän oli nähnyt heidät heti viidakon reunasta tultuaan, ja heidät nähtyänsä hän tiesi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä valko-ihoista miestä. Mutta villien hän tajusi olevan itselleen vaarallisempia, koska heidän epäilemättä olisi varsin helppo saavuttaa hänet omilla tutuilla alueillaan, kun hän taas olisi huoletta kyennyt välttämään valkoista miestä vaikka kuinka kauan.
Ehdittyänsä kallioseinämän puoliväliin Nadara pysähtyi silmäilemään taaksensa. Stark oli ennättänyt rinteen juurelle vähän matkaa ahdistajainsa edellä. Hän oli valinnut sen tien nähtyään, kuinka helposti tyttö oli kiivennyt kiviseinämälle, mutta hän ei ollut laskelmissaan ottanut huomioon elinikäistä harjoitusta, johon Nadaran ketteryys perustui. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli elänyt jyrkkien kallioiden kupeilla ja niillä sijaitsevissa luolissa. Ensimmäiset epävakaiset lapsenaskeleensa hän oli astunut kapeiden, viettävien kielekkeiden reunamilla.