Mutta kallion juurelle saavuttuansa mies huomasi edessään ylipääsemättömältä näyttävän seinämän. Hän loi säikähtyneen, vetoavan katseen kaukana yläpuolellaan olevaan tyttöön. Kahdesti hän yritti reutoutua pois lähestyvien raakalaisten ulottuvista, joiden tatuoidut kasvot, riippuvat, puhkaistut korvalehdet ja teräviksi hiotut, mustatut hampaat tekivät heidät vieläkin hirveämmän näköisiksi kuin heidän murha-aseensa ja sotaiset kiljaisunsa ja liikkeensä. Molemmilla kerroilla hän luisui takaisin, rajusti hapuillen kallioulkonemia ja niitä sitkeitä kasveja, jotka olivat saaneet jalansijaa graniitin halkeamissa. Hänen raapiutuneista käsistänsä vuoti verta, hänen kasvonsa olivat naarmuissa ja vaatteensa repeytyneet. Ja nyt olivat villit hänen niskassaan. He olivat nähneet, että hän oli aseeton. Vielä ei ollut tarvis käyttää keihästä eikä parangia; he vangitsisivat hänet elävältä.
Entä tyttö? Raakalaiset olivat ihmeekseen nähneet hänen nopeasti kapuavan jyrkälle kalliolle. Heidän kaikista ruumiillisista saavutuksistaan huolimatta tämä oli heistäkin käsittämätöntä. He olivat metsä- ja jokikansaa, asuivat korkeiden paalujen varaan rakennetuissa, olkikattoisissa majoissa eivätkä juuri ollenkaan tunteneet luola-ihmisten elintapoja. Heistä oli tämän oudon, valkoihoisen tytön teko suorastaan ihmeellinen.
Nadara näki heidän raa'asti tarttuvan kauhun lamauttamaan Starkiin, sitovan hänen kätensä selän taakse ja sitten jälleen suuntaavan huomionsa häneen.
Kolme soturia koetti kiivetä kalliolle hänen jälkeensä. He nousivat hitaasti ylöspäin. Tyttöä hymyilyttivät heidän silminnähtävä pelkonsa ja kömpelyytensä — hänen ei tarvinnut pelätä näitä miehiä, he eivät ikinä kykenisi saavuttamaan häntä. Hän salli heidän lähestyä noin neljän metrin päähän itsestään, irroitti sitten sirpaleen rapautuneesta graniitista ja viskasi sillä suoraan etumaista päähän. Tuskasta ja säikähdyksestä kiljaisten mies suistui taaksepäin alapuolellaan olevien kumppaneittensa niskaan, ja kaikki kolme vierivät kirkuen ja sätkytellen kallion juurelle kasautuneeseen kivikkoon.
Yksikään heistä ei kuollut, vaikka kaikki kolhiutuivat pahasti, ja siltä heistä, johon Nadaran kivi oli osunut, vuoti virtanaan verta otsassa olevasta haavasta. Heidän kumppaninsa nauroivat heille — se oli kovin niukka lohdutus siitä, että tyttö oli heitä löylyttänyt. Sitten he vetäytyivät vähän matkan päähän, kävivät piiriin kyykylleen ja aloittivat pitkähkön sotaneuvottelun. Vähänväliä he viittoilivat Nadaraan päin, ja siitä tyttö päätti heidän väittelynsä koskevan häntä.
Pian eräs heistä nousi ja tuli kallion juurelle. Siellä hän loruili Nadaralle useita minuutteja, jääden sitten ilmeisesti odottamaan vastausta. Mutta koska tyttö ei ollut ymmärtänyt miehen puheesta sanaakaan, ei hän osannut muuta kuin ravistaa päätänsä.
Lähetti palasi tovereittensa luokse, ja jälleen pidettiin pitkänpuoleinen neuvottelu. Sen aikana Nadara kiipesi ylemmäksi ollakseen ohuiden keihäiden kantovälin ulkopuolella. Hän pysähtyi kapealle kielekkeelle, kooten ympärilleen kivenkappaleita, sikäli kuin sai kiskotuksi niitä irti kallioseinämästä. Hän tahtoi valmistautua äkillisen hyökkäyksen varalle eikä epäillyt hetkeäkään taistelun lopputulosta. Jollei hän sortuisi ravinnon ja veden puutteeseen, uskoi hän kykenevänsä puolustamaan kallioseinämää ikuisesti lukemattomia raakalaisia vastaan, jolleivät he osanneet kavuta paremmin kuin nämä.
Mutta villit eivät enää yrittäneetkään vallata hänen turvapaikkaansa hyökkäyksellä. Sensijaan he äkkiä ponnahtivat pystyyn neuvottelupiiristään ja katosivat metsään vilkaisemattakaan häneen päin, vieden vankinsa mennessään. Ehdittyään pois tytön näkyvistä he sijoittivat kaksi vahtia äärimmäisten lehvien verhoon ottamaan kiinni tytön, jos hän laskeutuisi maahan. Toiset kiiruhtivat kallion suuntaisesti, kunnes he sen jyrkästi poikettua sisämaahan päin saattoivat uudelleen tulla aukeamalle Nadaran heitä näkemättä.
Siellä he heti alkoivat nousta selväksi kulunutta polkua, joka koukerteli ylöspäin kallioseinämällä. Kavutessaan he raahasivat Starkia mukanaan, sohien häntä aseillansa. Terävät keihäät ja parangien purevat kärjet hoputtivat hänen vauhtiaan. Seurueen päästessä kallion laelle, vuoti valkoisesta miehestä verta paristakymmenestä ihohaavasta.
Nyt joukkue kääntyi takaisin jyrkänteen reunaa myöten samaan suuntaan, jota oli tullutkin.