Nadara ei tosin käsittänyt, minkä tähden villit olivat luopuneet yrittämästä vangita hänet, mutta ei kuitenkaan antautunut pettävien turvallisuusluulojen tuuditeltavaksi. Hän tiesi kallion olevan hänen parhaan turvansa, mutta jäytävä nälkä ja jano varoittivat häntä, että hänen oli piakkoin poistuttava sieltä etsimään ravintoa. Hän oli laskeutumaisillaan viidakkoon hakemaan ruokaa ja vettä, kun jättiläismäisestä vehmaasta, ihan metsän laidassa kohoavasta puusta maahan saakka riippuvien köynnöskasvien hiljainen liike sai hänet valppaasti tähyämään sinne. Hän oli varma, että köynnösten huojumisen oli aiheuttanut joku puun alla liikkuva eläin, ja tarkkailtuaan värähtämättä minuutin tai pari hän vihdoin erotti lehväverhon lomitse argus-fasaanin pitkiä höyheniä, joilla villien sota-päähineet olivat koristetut.
Nyt hän kyllä tiesi, että häntä pidettiin silmällä, mutta oli myöskin varma pääsevänsä kallion laelle ja mahdollisesti löytävänsä ruokaa ja juomaa, jos niitä sattui olemaan läheisyydessä, ennenkuin raakalaiset ennättäisivät hänen kimppuunsa. Sitten hänen oli luotettava järkeensä ja nopeuteensa päästäksensä jälleen kallion turviin heidän edellänsä. Hän ei uskonut heidän yrittävän kiivetä kalliolle samalta kohdalta, josta hän oli tullut, sillä hän oli nähnyt heidän olevan verrattain tottumattomia siihen puuhaan, ja arvasi senvuoksi, että jos villit lainkaan seuraisivat häntä ylös, käyttäisivät he jotakin tuntemaansa kiertopolkua.
Ja niinpä Nadara kiipesi laelle, selviytyen keveästi ja nopeasti kuin vuorikauris joko suoraan tai kiertämällä niin pahoista paikoista, jotka olisivat panneet uskaliaimmankin alppienkapuajan kalpenemaan. Laella oli harva, puistomainen metsä, ja sinne hän syöksyi etsimään ravintoa ja juomaa. Muutamilla tuntemillaan hedelmillä ja pähkinöillä hän tyydytti huutavimman nälkänsä, mutta vettä hän ei löytänyt eikä nähnyt edes merkkiäkään siitä.
Edettyään noin puolitoista kilometriä suoraan sisämaahan hän ihan sattumalta osui tiheän lehvistön piilossa olevalle pienelle lähteelle. Vilpoisa, kirkas vesi virkisti häntä, antaen hänelle uutta elämänhalua ja tarmoa. Juotuaan kyllikseen hän etsi jotakin esinettä, jolla olisi voinut viedä arvaamattoman kallista nestettä turvapaikkaansa vuoren seinämälle, mutta uutterasta etsinnästä huolimatta hän ei löytänyt ainoatakaan kasvia, josta olisi voinut muovata astian.
Hänen ei niin ollen auttanut muu kuin palata ilman vettä, uskoen sukkeluutensa avulla voivansa silloin tällöin pujahtaa raakalaisten huomaamatta juomassa, kun janon sammuttaminen kävisi välttämättömäksi. Myöhemmin hän varmasti luotti löytävänsä jonkinlaisen kurpitsan tai jonkun eläimen rakon, jossa hän saattaisi säilyttää joitakuita kallisarvoisia vesipisaroita.
Erämiestaitonsa ja melkein yliluonnollisen suuntavaistonsa avulla hän saapui suoraan sille kohdalle, johon hän oli noussut kallioseinämältä. Raakalaisia ei näkynyt, ei kuulunut. Helpotuksesta huoahtaen hän astui metsän reunaan, mutta silloin ilmestyi villejä kaikkialta hänen ympäriltään, puiden ja pensaiden takaa. Päästäen hurjia riemunhuutoja he karkasivat häntä kohden. Pako oli mahdoton — joka suunnalla sulkivat raa'at kasvot ja surma-aseet hänen tiensä.
Paljoa sävyisämmin kuin hän oli odottanut villit viittasivat häntä tulemaan mukaansa. Stark oli heidän joukossaan. Hänen kohtelunsa ei ollut kovin ystävällistä. Jos hän alkoi jäädä jälkeen, hoputti keihäs, jonka kärki ennestään oli punainen hänen verestään, häntä jouduttumaan vauhtiaan. Mutta tyttöä ei kohdeltu julmasti eikä loukkaavasti.
Seurue lähti taivaltamaan sisämaahan yksimiehisessä rivissä, vangit jonon keskellä. Marssittiin koko päivä, niin että tällaisiin ponnistuksiin tottumaton Stark alkoi hoippua ja kaatui kymmenkunta kertaa jokaisella kilometrillä.
Nadara olisi melkein voinut sääliä häntä, jollei olisi liiankin hyvin tajunnut, että ilman miehen eläimellistä häikäilemättömyyttä ei heidän kummankaan olisi tarvinnut olla täällä ja alistua villien rääkkäykseen ja kärsiä vastaisten kauhujen odotuksesta johtuvaa tuskaa.
Tyttö uskoi oman kohtalonsa koituvan vielä tuhat kertaa hirveämmäksi kuin oli pelkkä kuolema, joka miestä odotti, sillä tuntui mielettömältä toivoa, että nämä turmeltuneet raakalaiset jättäisivät hänet henkiin. Nadara rukoili siltä Jumalalta, josta hänen Thandarinsa oli hänelle puhunut, nopeata ja tuskatonta kuolemaa, mutta rukoillessaan hän hyvin tiesi, ettei sellainen laupeus ollut odotettavissa.