»Niin», äänsi Thandar. »Olen ennenkin pannut merkille tuon ruumiin.
Mutta entä sitten?»
»Se on Thurgin ruumis», selitti Roof. »Hän koetti päästä käsiksi puolisoosi, joka oli ottanut turvapaikakseen tuon luolan tuolla ylhäällä. Sitten saapui joitakuita outoja miehiä, jotka pitivät pahaa melua kepeillään, ja Thurg vaipui kuolleena maahan — kova ääni oli tappanut hänet pitkän matkan päästä. Sitten oudot miehet tulivat tänne likelle, ja Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui heidän seurassaan.»
»Mihin suuntaan?» huusi Thandar. »Mihin he hänet veivät?»
«He veivät hänet siihen kummalliseen kallioon, jossa he asustivat — jossa he tulivatkin. Sen kallion kaltaista esinettä ei ikinä ole nähty. Se kellui veden pinnalla. Sen seinämässä oli useita pieniä luolanaukkoja, mutta ihmiset eivät tulleet niistä, vaan kallion laesta, kapusivat sen reunoja myöten alas ja lipuivat rantaan ontoissa, puisissa vehkeissä. Kallion laella oli kaksi lehdetöntä puuta, joissa oli vain hyvin lyhyet, suorat oksat. Kallion loitotessa pois tuprusi sakeata savua näiden puiden välissä olevasta lyhyestä, mustasta puuntyngästä. Se oli perin ihmeellisen näköinen, mutta ihmeellisintä kaikesta olivat melukepit, jotka surmasivat Thurgin ja Nagoolan kaukaa.»
Thandar ei kuullut puoliakaan Thurgin kertomuksesta. Hänen aivoissaan pauhasi ja jyrisi yksi ainoa ajatus: Nadara elää! Nadara elää! Hänen elämänsä sai uuden sisällön. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka suuriin vaaroihin hän oli antautunut. Nyt hänen oli totisesti elettävä. Nauraen ja huutaen hän alkoi hyppiä, kietoi käsivartensa ällistyneen Roofin ympärille ja pyöritti luolamiestä vinhassa valssintahdissa. Nadara elää! Nadara elää!
Taaskin päivä paistoi, linnut lauloivat, luonto oli entinen oma itsensä, hilpeä, huoleton. Nadara oli hengissä ja sivistyneitten ihmisten parissa. Mutta sitten välähti hänen mieleensä epäilys.
»Lähtikö Nadara vapaaehtoisesti muukalaisten mukaan», kysyi hän
Roolifilta, »vai veivätkö he hänet väkisin?»
»Eivät he häntä väkisin vieneet», vakuutti Roof. »He puhelivat hänen kanssaan jonkun aikaa, ja sitten hän otti erään vieraan käden omaansa ja silitti sitä, ja mies kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sen jälkeen he verkkaisesti astelivat laajan ulapan, rantaan, nousivat niihin kummallisiin vehkeisiin, jotka olivat tuoneet heidät maihin, ja palasivat kelluvaan kallioonsa. Pian alkoi savua tupruta, kuten äsken kerroin, ja kallio etääntyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt he kaikki ovat kuolleet.»
»Mitä?» kiljaisi Thandar.
»Niin, näin kallion vaipuvan ehdittyään kauas rannasta, hyvin hitaasti, kunnes enää vain savua kohosi vedestä.»