Thandarilta pääsi helpotuksen huokaus.
»Näytähän», pyysi hän, »millä kohdin kallio upposi veteen!«»
Roof osoitti melkein suoraan pohjoiseen.
»Tuolla», virkkoi hän.
Päiväkausia Thandar aprikoi, mikä oli saattanut olla se laiva ja keitä olivat olleet ne miehet, joiden mukaan Nadara oli vapaaehtoisesti lähtenyt. Epäilemättä oli joku hyväntahtoinen merenkulkija kuultuaan hänen tarinansa ottanut hänet mukaansa kotimatkalle pois tämän kovan onnen saaren kauhuista ja yksinäisyydestä. Ja nyt miestä jäyti kiihko päästä hänen jälkeensä, etsimään kautta koko maailman löytääkseen menetetyn rakastettunsa.
Laivan odottaminen tuntui maltittomasta Thandarista mahdottomalta, sillä hän tiesi, ettei laivaa mahdollisesti ikinä saapuisi. Oli vain yksi vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson olisi käytännöllisemmin tuntenut sen maailman, johon hän oli syntynyt, olisi hän hylännyt sen ainoan vaihtoehdon tyyten mahdottomana. Mutta Waldo oli käytännöllinen ja viisas ainoastaan alkeellisen ympäristönsä villissä elämässä, johon olosuhteet olivat hänet pakottaneet. Ja niinpä hän päättikin ryhtyä niin huimapäiseen ja ajattelemattomaan yritykseen kuin ihmisjärki suinkin saattaa keksiä. Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä sillä aavalle Tyynellemerelle etsimään sivistynyttä satamaa tahi alusta, joka veisi hänet jonnekin.
Waldosta se tuntui varsin käytännölliseltä. Luonnollisesti hän oivalsi, että se olisi hyvin vaarallista, mutta eikö hänen olisi parempi kuolla yrittäessään etsiä Nadaraa kuin jäädä koko elämänsä ajaksi toivottomuuteen tänne Jumalan hylkäämälle saarelle?
Ja niinpä hän kävi käsiksi työhön, alkaen rakentaa venettä. Hänellä ei ollut muita työaseita kuin karkeatekoinen veitsensä ja Sally Corwithin merimiehen antama partaveitsi, joten hänen oli tuiki mahdoton kovertaa venettä puunrungosta. Tulen avulla kovertaminen ei johtunut hänen mieleensä. Vihdoin hän keksi ainoan mahdolliselta näyttävän keinon, jolla saisi veneen kyhätyksi.
Veitsellään hän katkoi pitkiä, notkeita vesoja ja pienehköjä oksia. Niistä hän sommitteli veneen rungon. Roof auttoi häntä hyvin huvitettuna tästä uudesta puuhasta. Kaaret kiinnitettiin köliin ja ääripuuhun pantterintaljasta leikatuilla hihnoilla, ja kun runko oli valmis, pingoitettiin sen päälle pantterintaljoja. Nahkojen reunat ommeltiin suolisäikeillä vastakkain niin tiukasti kuin Thandar ja Roof suinkin jaksoivat vetää.
Keulapuolelle kiinnitettiin masto, ja pantterintalja, josta karva oli kaavittu pois, sovitettiin purjeeksi raakapuiden varaan. Peräsimen Thandar muovasi pitkästä, ohuesta vesasta, taivuttaen sen toisen pään silmukaksi ja peittäen silmukan lujasti kiinni sidotulla nahalla. Sitä hän suunnitteli käyttää sekä peräsimenä että melana, miten tarve milloinkin vaati.