Hän meloi aika paljon, sillä Waldo Emerson tunsi paremmin muinaisten kreikkalaisten soutualukset kuin purjeet ja purjehdustaidon, joten hän enimmäkseen purjehti vain myötätuuleen ja meloi pyrkiessään johonkin muuhun suuntaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta tuotti koe hänelle suurta riemua, ja hän malttoi töintuskin odottaa hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa kohti.
Seuraavat kaksi päivää käytettiin ruokavarojen ja veden hankkimiseen. Muonan ja juoman Thandar pani lukuisiin kurpitsoihin, sulkien niiden suut samalla kumimaisella aineella, jolla hän oli tehnyt veneensä vedenpitäväksi. Hän leikkasi villisian, kauriin ja lintujen lihaa ohuiksi kaistaleiksi, jotka hän kuivasi hiljaisella tulella. Tässä työssä avusti Roof häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina yritystä varten.
Hänen lähtöpäivänsä aamu sarasti selkeänä ja kirkkaana. Lievä etelätuuli lupasi kiidättää häntä joutuisasti pohjoista kohti. Thandar oli hurjana toivosta ja kiihkeydestä. Roofin piti lähteä hänen mukaansa, mutta viimeisellä hetkellä luolamiehen sisu petti, ja hän juoksi tiehensä, piiloutuen metsään.
Hyvä näinkin, tuumi Thandar; nythän hänen muonavaransa riittäisivät kahta pitemmäksi ajaksi. Ja niin hän lähti vaaralliselle seikkailulleen, uhittelemaan valtavaa Tyyntämerta hauraassa ja vesillekelpaamattomassa simpukankuoressa niin varmana ja itseensäluottavana kuin tietämätön ihminen konsanaan.
KYMMENES LUKU
Pääkallonmetsästäjät
Tähän saakka oli luonto ollut suopea Waldo Emerson Smith-Jonesille. Hänen ei ollut tarvinnut kestää kovia tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja nyt hän oli ollut vesillä kolme päivää. Tuuli oli koko ajan puhaltanut etelästä päin, vaihdellen tällä ajalla vain muutamia piiruja, mutta sittenkin alkoi Waldo Emerson epäillä ja olla huolissaan. Hänen vesivaransa alkoivat peloittavasti vähetä, ja hänen ruokavaransa riittäisivät enää vain muutamiksi päiviksi, eikä hän siihen mennessä ollut nähnyt ainoatakaan purjetta eikä maata. Lisäksi hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miten hän voisi palata saarelle, jolta oli äsken lähtenyt. Hän osasi purjehtia ainoastaan myötätuuleen. Jos tuuli pyörähtäisi pohjoiseen, saattaisi se sattumalta ajaa hänet takaisin saarelle. Muutoin hän ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän alkoi pelätä olleensa hieman ajattelematon poistuessaan maalta.
Waldo Emersonilla samoin kuin useimmilla muilla ikänsä kovalla maakamaralla eläneillä ihmisillä oli kovin hatara käsitys äärettömän laajoista, katkeamattomista vesiulapoista, jotka lohduttomina ja mittaamattomina peittävät enemmän kuin kolme neljännestä maapallon pinnasta. Mikäli hän karttoja muisti, kuvitteli hän mielessään, että tyynellä ja sinisellä pinnalla, etenkin eteläisillä merillä, oli saaria tuhkatiheässä. Usein niiden nimet olivat hyvin rauhoittavia. Muiden muassa hän muisti sellaiset kuin Seurasaaret, Ystävyydensaaret ja Joulusaaret. Hän toivoi osuvansa jollekin niistä. Karttoihin oli merkitty niin paljon saaria, ja ne olivat niin likellä toisiansa, että hänestä oli perin kummallista, kun hän ei jo aikoja sitten ollut nähnyt niitä useita satoja.
Entä laivat sitten! Tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut nähnyt yhtä ainoata, purjetta. Hän muisti selvästi merikartan, jota hän oli tarkastanut ennenkuin lähti terveysristeilylleen. Olihan Tyyneenmereen vedetty kaikkiin suuntiin käyviä, aikoja sitten vakiintuneita höyrylaivalinjoja, ja niiden välillä, niin Waldosta tuntui, täytyi vilistä lukemattomia rahtialuksia, jotka välittävät suuren valtameren rannoilla sijaitsevien lukemattomien satamain välistä liikennettä.
Mutta sittenkään ei kolmeen päivään ollut mikään keskeyttänyt sen äärettömän ympyrän painostavaa yksitoikkoisuutta, jonka keskuksena ja ainoana asukkaana hän aina oli. Kolmessa päivässä, arveli Waldo, hänen oli täytynyt edetä mittaamaton taival.