Ja vielä kului kolme väsyttävän pitkää päivää. Tuuli oli tyyntynyt hyvin heikoksi virinäksi. Vene parhaiksi liikkui, siinä kaikki. Juomavesi oli lopussa. Muonavarat loppumaisillaan. Waldoa vaivasi edellisen puute. Hellittämättä paahtava aurinko lisäsi hänen tuskiaan. Hän levitti pantterintaljansa perän ylitse ja vetäytyi sen alle polttavia säteitä piiloon, viruen siellä, kunnes pimeä toi huojennusta.
Yöllä tuuli jälleen yltyi, mutta puhalsi tällä kertaa lännestä. Se kiihtyi yhä, ja aallokko nousi yhä korkeammaksi. Kömpelötekoiseen peräsimeensä tarrautunut mies koetti pitää kevyttä alustaan suoraan myötätuulessa, joka nyt vonkui peloittavasti, samalla kun Waldon jälessä kiiti isoja laineita nälkäisinä ja kita avoinna, muistuttaen saaliinhimoista susilaumaa.
Thandar tunsi, ettei hänen epätasaista taisteluansa valtavia luonnonvoimia vastaan saattaisi kestää kauan. Hellittämättömän tuulen jokainen raju puuska uhkasi repiä hänen hauraan veneensä siekaleiksi, mutta juuri aluksen keveys sen pelasti, sillä se keinui aaltojen harjoilla ja ajautui eteenpäin hirvittävän vinhasti ikäänkuin hirmumyrskyn kiidättämä höyhen.
Thandarin sydämessä ei ollut pelkoa — hän vain pahoitteli sitä, ettei hän kenties enää koskaan näkisi äitiänsä, isäänsä eikä Nadaraansa. Mutta yö kului, ja yhä hän kiiti tuulen mukana. Taivas oli pilvessä — oli pilkkosen pimeä. Hän kuvitteli, että hänen ympärillään yhäti levisi sama laaja vesipiiri, jossa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta nyt se oli myrskyn pieksämä, jyrkkäaaltoinen ja musta eikä rauhaisen tasainen ja hivelevän sinivihreä. Mutta hänen parhaillansa sitä ajatellessa alkoi edestäpäin myrskyn vimmaisesta möyrystä huolimatta kuulua ukkosen kaltaista jyskettä, hänen veneensä kohosi korkealle ilmaan ja suistui sitten, kuten Thandarista tuntui, pohjattomaan kuiluun. Mutta se ei ollut pohjaton. Vene kolahti johonkin ja pysähtyi äkkiä, viskaten Thandarin kohisevaan pyörteeseen. Häneen tarttui iso aalto, joka kiidätti häntä harjallaan vinhasti kuin kilparatsu ja paiskasi sitten hänet armottomasti sileälle, kovalle hietikolle. Vesi pyrki vetämään hänet takaisin, mutta hän ponnisti vastaan, takertuen sormin ja varpain kiinni rantaan. Sitten aalto jätti hänet rauhaan ja peräytyi nopeasti takaisin mereen.
Thandar oli lopen uupunut, mutta tiesi, että hänen oli ryömittävä pois hyrskyjen ulottuvilta, sillä muutoin seuraava aalto kiskoisi hänet takaisin veteen. Keskellä sysipimeätä yötä hän oli osunut maalle, jota hän oli turhaan etsinyt kuusi pitkää päivää. Hän oli löytänyt maata! Tai oikeammin sanoen, maa oli ollut hänen edessään, ja hän oli ajautunut sen rantaan. Hän olikin jo alkanut aprikoida, että joku hirveä luonnonmullistus oli niellyt kaikki maapallon maat, jättäen jälelle vain rajattoman, lohduttoman ulapan. Se riemullinen tieto, että hän oli jälleen kiinteällä maaperällä, sai hänet unohtamaan sekä nälkänsä että janonsa. Hieman hän pohti, minkälainen maa se saattoi olla. Hän toivoi päivän koittaessa näkevänsä läheisen kaupungin savupiiput ja torninhuiput.
Hänet herätti aurinko, joka paistoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän makasi selällään pensaikon juurella vähän matkan päässä rannasta. Aikoessaan nousta silmäilemään uutta maailmaa, johon kohtalo ja hirmumyrsky olivat hänet singonneet, hän kuuli pensaan toiselta puolen tuttua ääntä. Siellä hiipi joku eläin korkeassa ruohikossa.
Thandar, luolamies, kohosi meluttomasti käsiensä ja polviensa varaan, pilkistäen varovasti välillä olevan oksakudoksen- välistä. Hänen katsettaan kohdannut näky pani hänen kätensä hapuilemaan hänen puista miekkaansa, jonka kärki oli tulessa karaistu. Vajaan viiden askeleen päässä hänestä ryömi mies varovasti nelinkontin. Ryömijä oli hirvittävimmän näköinen ihminen, mitä Thandar oli eläissänsä nähnyt — Thurgkin näytti häneen verrattuna herttaiselta. Olennon korvat olivat lävistetyt, ja raskaat koristukset olivat venyttäneet ne niin, että korvalehtien alareunat lepäsivät olkapäillä. Kasvot olivat täynnä kammottavia naarmuja ja tatuoidut. Hampaat olivat mustat ja teräviksi hiotut. Pitkistä sulista kyhätty päähine huojui ja nuokkui inhoitta vien kasvojen yläpuolella. Myös käsivarret ja jalat olivat kirjaviksi tatuoidut, ja kumpaakin rintaa kiersi tatuoitu ympyrä. Uumenille sidotussa vyössä riippui miekka tuppineen. Miehen kädessä oli pitkä keihäs.
Soturi hiipi salaa jonkun Thandarista vasemmalla olevan olennon kimppuun. Viimemainittu vilkaisi siihen suuntaan, johon raakalainen tähyili. Pensaiden lävitse hän parhaiksi erotti hahmon, joka tuli heihin päin pitkin rantahietikon reunaa. Nyt oli soturi sivuuttanut hänet, ja Thandar nousi pystyyn paremmin nähdäksensä hänen väijymänsä otuksen.
Silloin hän näki sen selvästi — se oli omituiseen, moniväriseen asuun puettu mies. Yläruumista peitti keltainen nuttu, tahraantunut ja risainen. Se ulottui vain miehen vyötäisille, ja siihen oli hyvin huolitellusti' ommeltu kummallisia merkkejä. Sen alapuolella oli punainen vyö, johon oli pistetty pistooli ja peloittavannäköinen puukko. Siniset pussihousut ulottuivat paljaisiin nilkkoihin ja jalkateriin. Pään ympärille kiedottu, tulipunainen kangaskaistale täydensi oudon vaatetuksen. Miehen kasvonpiirteet olivat mongolilaisen.
Thandar huomasi soturin pysähtyvän, kun kävi ilmeiseksi, että toinen tuli suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Mutta viimeisellä hetkellä mitään pahaa aavistamaton kävelijä kääntyi jyrkästi oikealle, painuen rantahietikolle. Hän oli havainnut Thandarin veneen hylyn ja meni sitä tarkastamaan.