»Anna pistooli minulle!» pyysi Thandar.
Hän panosti aseen ja otti useita panoksia valmiiksi käteensä. Rinnakkain he sitten hiipivät temppelin takaseinälle. Torkkumasta herätetyt siat röhkivät ja vinkuivat. Koira ärisi heille. Thandar vaimensi sen paranginsa sivalluksella. Saavuttuaan temppelinalaisen pimennon reunaan he huomasivat, että rakennuksen sillä puolella oli vain muutamia alkuasukkaita, jotka riensivät nopeasti temppelin etusivulle päin. Viidakko oli vajaan sadan metrin päässä.
Temppelin ovella syntyi äkkiä hiljaisuus. Kuului hakkaamista, sitten työntämisestä johtuvaa kahinaa ja pian hurjan raivokasta kiljuntaa — vahtien ruumiit oli löydetty. Sitten kuului sisältä tassutusta, kun paljain jaloin juostiin lattialla. Takapuolella oleva tie tyhjeni heti.
»Nyt!» kuiskasi Thandar.
Käsi kädessä he kiitivät temppelin alta kuutamon ja väliaukeaman ylitse ja pitkien majojen välitse viidakkoa kohti. Heidän ehdittyään puolitiehen näki heidät läheisen talon kuistilta syöksyvä myöhästynyt villi. Päästäen kauhean kiljaisun hän syöksyi heidän kimppuunsa.
Thandarin pistooli pamahti, ja villi vaipui maahan, mutta merkki oli annettu, ja ennenkuin pakenijat olivat ennättäneet viidakkoon, oli kirkuva soturilauma heidän kintereillään.
Thandar oli ymmällä. Kylään ja temppeliin tulon jälkeen oli hänen suuntatajunsa sekaantunut. Hän kääntyi Nadaran puoleen ja huudahti:
»Minä en osaa rannikolle.»
Tyttö otti häntä kädestä.
»Tule mukaan!» kehoitti hän, ja heidän kummankin mieleensä muistui se yö, jolloin hän oli opastanut Thandaria metsän lävitse ilkeän kansan kallioilta. Taaskin sai Waldo Emerson Smith-Jones, oppinut mies, kiittää kouluttamattoman tytön suurempaa viisautta pelastuksestaan.