Heidän jälessään tulivat raakalaiset — viisi tai kuusi rohkeinta — kun äkkiä iso hyökyaalto sieppasi heidät kaikki, sekä hätyyttäjät että hätyytetyt, valtoihinsa ja pyyhkäisi heidät syvälle. Thandar ja Nadara takertuivat kiinni veneeseen, mutta raakalaiset imi pohjavirta pinnan alle.
Kiljuen, uhkaillen ja viittoillen hyppeli rannalla kolme- tai neljäkymmentä pettynyttä villiä. Mutta nyt olivat Thandar ja Nadara kavunneet alukseen, jota luode kiidätti nopeasti kauemmaksi, ja pian he melan avulla olivat turvassa Tyynenmeren ulapalla.
Turvassa?
KAHDESTOISTA LUKU
Merirosvot
Luoteen ja tuulen ajaessa kevyttä alusta ulapalle ja rantaviivan vaipuessa näköpiirin alapuolelle katseli Waldo Emerson äärimmäisen toivottomana sekä tulevaisuutta että heidän ympärillänsä lohduttoman aavana myllertävää merta.
Jo kerran ennen hän oli ihmeen kautta selviytynyt meren moninaisista vaaroista, mutta hän ei uskaltanut toivoa, että häntä toistamiseen onnistaisi yhtä hyvin. Ja nyt oli Nadara hänen muassaan. Edellisellä kerralla oli ollut tarjolla vain hänen oma tuskansa ja kuolemansa; nyt häntä odotti vielä suurempi tuska nähdessään Nadaran kärsivän.
Tasaisena vihurina puhaltava tuuli nostatti aika isoja aaltoja. Laajat laineet vierivät toinen toisensa kintereillä säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan kuin tarkastuksessa marssivat jalkaväen rivit. Tuuli ja aallokko tuntuivat ihan kuin tilatuilta Thandarin ja Nadaran haurasta alusta varten. Se keinui pitkillä, mahtavilla laineilla kevyesti kuin korkki; sen kömpelötekoiseen purjeeseen tarttui tuuli, joka pullisti sitä upeasti, kiidättäen sitä vinhasti vedenpinnalla.
Ja tuskin oli heidän taakseen jäänyt ranta painunut iäksi heidän näkyvistään, kun suoraan heidän edessään alkoi näkyä toinen ranta. Thandar saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän hieroi niitä ja katsoi uudelleen. Sitten hän pyysi Nadaraakin katsomaan.
»Mitä on edessäpäin?» kysyi hän.