Heidän takanansa kiihtyi melu leirissä merirosvojen tarkastaessa majoja saadakseen selkoa laukauksista — parempaa pakotilaisuutta ei olisi voinut toivoakaan. Yksi Priscillan omista veneistä oli vedettynä rannalle. Yhdessä Thandar ja Nadara työnsivät sen vesille, ja hetkistä myöhemmin he soutivat ripeästi purtta kohti.
Rajattoman turvallisuuden tunteen ja riemun vallassa Waldo Emerson kiipesi laidan ylitse ja veti Nadaran jälkeensä. Mutta hänen riemunsa loppui lyhyeen, sillä tuskin hän oli laskenut jalkansa kannelle, kun häneen tarttui takaapäin puolikymmentä jäntevää roistoa, jotka olivat olleet Priscillaa vahtimassa, nähneet parin lähtevän rannalta, tarkkailleet heitä heidän soutaessaan purrelle ja väijyneet heitä heidän kavutessaan alukseen.
Loppuyö heitä pidettiin vankeina Priscillassa, mutta varhain seuraavana aamuna heidät vietiin rannalle. Siellä he tapasivat kaikki rosvot kokoontuneina erään majan ulkopuolelle. Sisällä olivat Priscillan matkustajat ja miehistö. Kun Thandar ja Nadara saapuivat, tartuttiin heihin käsin, heitä kiidätettiin ovelle, ja itämaalaisten kirousten säestäessä heidät sysättiin sisälle. Siellä seisoskelivat, lohduttoman onnettomina ryhminä Priscillan miehistö, kapteeni Burlinghame sekä herra ja rouva Smith-Jones. Katseensa osuessa viimemainittuun juoksi Waldo Emerson kädet ojossa hänen luoksensa.
Kauhusta kirkaisten väistyi rouva Smith-Jones miehensä ja kapteenin taakse. Waldo seisahtui äkkiä. Molemmat toiset miehet silmäilivät häntä uhkaavasti. Hän katsoi suoraan isäänsä silmiin.
»Etkö tunne minua, isä?» kysyi hän.
John Alden Smith-Jonesin leuka vaipui alas.
»Waldo Emerson!» huudahti hän. »Se ei saata olla mahdollista!»
Rouva Smith-Jones tuli esiin turvapaikastaan.
»Waldo Emerson!» kertasi hän. »Se on mahdotonta!»
»Mutta se on totta, äiti», vakuutti nuori mies.