Se tuntui kirvoittavan hänen kielensä kantimet ja hänen suustansa tulvi kammottavimpia kirosanoja, mitä vangit olivat milloinkaan kuulleet. Ne olivat osoitetut niille miehille, jotka olivat rohjenneet mieliä tällaista ilman hänen vahvistustansa, ja etupäässä sille pelosta kyyköttävälle poloiselle, joka ei ollut uskaltanut nousta pystyyn, sitten kun hänen päällikkönsä raskas nyrkki oli kellistänyt hänet pitkäkseen.
»Ja sinä olisit tappanut Thandarin», karjui hän, »Thandarin, joka pelasti henkeni!»
Ja sitten hän alkoi potkia pitkänään viruvaa miestä, kunnes Thandarin itsensä oli pakko tulla väliin onnettoman puolesta.
Tsao Mingin saavuttua vankien vaivat haihtuivat kuin savu ilmaan, sillä saatuansa tietää, että Priscillan omistaja oli Thandarin isä, palautti hän purren ja kaikki miestensä siitä ryöstämät tavarat oikeudenmukaisille omistajilleen. Eikä hän olisi tyytynyt siihen, jos hänen olisi sallittu noudattaa omaa päätänsä, sillä hän mieli teloituttaa puolikymmentä kovaosaista apuriaan, jotka olivat olleet liian innokkaita täyttämään merirosvonvelvollisuuksiansa.
Tsao Mingin koreapukuiset lurjukset täyttivät Priscillan vesitynnyrit ja veivät alukseen siksi paljon muonavaroja, että sen väelle riittäisi yllin kyllin ravintoa matkalla Honoluluun, siihen satamaan, johon he olivat päättäneet ensinnä pyrkiä.
Ja kun kaikki valmistukset oli suoritettu, saattoi kuusi merirosvoprahua valkoista purtta sataviisikymmentä kilometriä pohjoiseen päin, ampuen jäähyväisiksi yhteislaukauksen toisensa jälkeen keuloihinsa sijoitetuista, malmisista, kuusituumaisista tykeistä.
Kun vähäinen laivasto supistui pelkiksi pilkuiksi purren taakse ja katosi eteläisen näköpiirin alle, seisoi Priscillan kannella sitä silmäilemässä flanellipukuinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, vaalea tukka, seurassaan hento, tummatukkainen, yksinkertaiseen hameeseen ja purjekankaiseen puseroon puettu tyttö.
Kummankin huulilta pääsi heidän tietämättään huokaus, ja he kääntyivät katsomaan toistensa silmiin.
»Me poistumme tylystä maailmasta, joka on ollut meille suopea», virkkoi mies, »sillä kaikesta kolkkoudestaan huolimatta se antoi meidät toisillemme ja yhdisti meidät, kun olimme joutuneet erillemme».
»Onko sivistysmaailma suopeampi?» tiedusti tyttö.