Näitä kiusallisia mietteitä hautoen hän saapui Nadaran seurassa metsän toiseen laitaan, josta he selvästi erottivat laakson pohjasta lähes kolmensadan metrin päässä jyrkästi kohoavan kallioseinämän.
Seinämällä ja sen juurella Waldo näki lauman puolialastomia miehiä, naisia ja lapsia hyörivän erilaisissa puuhissaan. Hän pysähtyi tahtomattaan.
Tyttö tuli hänen vierelleen. Yhdessä he katselivat näyttämöä, jonka kaltaista Waldo Emerson ei ollut ikinä nähnyt.
Hänestä tuntui kuin olisi hänet äkkiä tempaistu mittaamattomien aikojen taakse ammoin menneeseen muinaisuuteen ja pudotettu keskelle paleoliittisten esivanhempiensa esihistoriallista elämää.
Luolien edustalla olevilla kapeilla kielekkeillä kyyrötti naisia, joilla oli pitkä, hulmuava tukka ja jotka hienonsivat ruokaa karkeatekoisissa kivihuhmarissa.
Heidän ympärillään leikki alastomia lapsia vaarallisen likellä äkkijyrkän kallion reunaa.
Karvaisia miehiä kyykötti gorillan tavoin litteiden paasien ääressä, joilla oli levitetty raakoja vuotia; he kaaputtivat niitä pienillä, teräväsärmäisillä kivillä.
Naurua ja laulua ei kuulunut.
Silloin tällöin Waldo huomasi noiden hurjannäköisten otusten puhuttelevan toisiaan, ja joskus niistä joku veti paksut huulensa äkäiseen irvistykseen, paljastaen torahampaansa. Mutta he olivat niin kaukana, ettei nuori mies erottanut heidän sanojaan.