Tuskin oli tyttö poistunut metsästä mennäkseen kallioille, kun Thandar rohkea pyörähti ympäri ja lähti täyttä vauhtia juoksemaan päinvastaiseen suuntaan. Joelle saavuttuaan hän heti osoitti, kuinka suuresti hänen erämiestaitonsa oli edistynyt niiden lyhyiden viikkojen aikana, jotka hän oli ollut tytön holhouksessa. Hän syöksyi vitkastelematta veteen ja käveli jokea ylöspäin jättämättä sorapohjaan jälkiä, joita myöten nämä alkeelliset, kotkankatseiset ihmiset olisivat voineet vainuta häntä.
Hän otaksui tytön etsivän häntä, mutta ei tuntenut omantunnon vaivoja sen tähden, että oli niin raukkamaisesti karannut hänen luotaan. Hänellä ei luonnollisestikaan ollut aavistusta, minkälaiset tytön tunteet häntä kohtaan oikeastaan olivat — häntä olisi loukannut se ajatuskin, että tuon tytön tapainen, halpasyntyinen olento oli ihastunut häneen.
Se olisi ollut harmillista ja ikävää, mutta tietenkin mahdottoman sopimatonta — koska Waldo Emerson Smith-Jones ei ikinä olisi saattanut solmita avioliittoa itseään alemman naisen kanssa. Ja mitä itse tyttöön tulee, olisi Waldo yhtä kernaasti voinut pohtia sitä mahdollisuutta, että hän olisi mennyt naimisiin lehmän kanssa. Niin kaukana olivat hänestä olleet kaikki sellaiset ajatukset tyttöön nähden.
Hän tallusti yhä eteenpäin koleassa vedessä. Joskus se nousi hänen päänsä ylitse, mutta hän oli oppinut uimaan — hänet oli siihen taivuttanut osaksi tyttö houkutuksillaan, osaksi pelko, että toinen ivaisi häntä.
Illan tullen häntä alkoi peloittaa, mutta nyt ei hänen pelkonsa enää ollut niin masentava kuin muutamia viikkoja aikaisemmin. Itse sitä huomaamattaan Waldo oli muuttunut hieman vähemmän araksi, vaikka hän ei suinkaan vielä ollut leijonamainen.
Sen yön hän nukkui puun haarautumassa. Hän valitsi pienen puun, joka tosin ei ollut niin mukava, mutta tarjosi paremman turvan Nagoolaa vastaan kuin isompi olisi suonut. Senkin hän oli oppinut Nadaralta.
Jos hän olisi pysähtynyt miettimään, olisi hän oivaltanut saaneensa kaikki tietämisen arvoiset tietonsa villiltä pikku tytöltä, jota hän säälitellen katseli tietojensa korkealta jalustalta. Mutta Waldo ei ollut vielä oppinut kylliksi tajutakseen, kuinka mitättömän vähän hän tiesi.
Aamulla hän jatkoi pakoaan, noukkien aamiaisekseen hedelmiä puista ja pensaista rientäessään niiden ohitse. Tässäkin suhteessa hän oli kiitollisuudenvelassa Nadaralle, sillä ilman hänen ohjaustaan hänen olisi ollut pakko rajoittua pariin hedelmälajiin, kun hän nyt sensijaan sai pelkäämättä valita monenlaisia hedelmiä, juuria, marjoja ja pähkinöitä.
Joki, jota hän oli noudattanut, oli nyt muuttunut kapeaksi, kohisevaksi vuoristopuroksi. Se syöksyi pieniltä jyrkänteiltä rajuina, kauniina putouksina ja kuohuvina koskina ja vei Waldoa yhä kauemmaksi epätasaiselle ylänköseudulle.
Kiipeäminen oli vaivaloista ja usein vaarallista. Waldoa ihmetytti, kuinka jyrkistä kohdista hän suoriutui — huimaavista vieruista, joita hän muutamia viikkoja aikaisemmin olisi pelon herpaisemana kammonnut. Waldo edistyi.