Toinen seikka, joka herätti hänen mielessään kummastusta, samalla kun se tuotti hänelle riemua, oli se, ettei hän enää yskinyt. Se olikin kerrassaan uskomatonta, koska hänen ei eläissään ollut tarvinnut niin paljon kärsiä vilua, kosteutta ja rasituksia.
Kotosalla, sen hän tajusi, hän olisi aikoja sitten sortunut ja kuollut, jos hänen olisi pitänyt kestää kymmenettä osaakaan siitä, mitä hän oli kokenut hyökyaallon temmattua hänet laivan kannelta ja muitta mutkitta paiskattua hänet keskelle tätä uutta, vaivojen ja kauhun värittämää elämää.
Keskipäivällä Waldo alkoi taivaltaa hitaammin. Hän ei ollut kuullut eikä nähnyt merkkiäkään takaa-ajosta. Tavantakaa hän seisahtui tähyämään taakseen, mutta vaikka hän näkikin kapeata laaksoa pitkän matkan, ei hän huomannut mitään huolestuttavaa.
Äkkiä hän tajusi olevansa kovin yksinäinen. Kymmenkunta kertaa yhtä monen minuutin kuluessa hänen mieleensä johtui huomautuksia, jotka hän olisi mielellään lausunut, jos olisi ollut ketään niitä kuulemassa. Hän olisi myöskin hartaasti halunnut kysellä erinäisiä seikkoja tästä oudosta seudusta, ja hänen mieleensä välähti, että koko maailmassa oli ainoastaan yksi hänen tuntemansa henkilö, joka olisi osannut oikein ja täsmällisesti vastata hänen tiedusteluihinsa.
Hän aprikoi, mitähän tyttö ajatteli, kun hän ei mennytkään kylään ahdistamaan Lättäjalkaa ja Korthia. Sitä miettiessään hän huomasi punehtuvansa jostakin tuiki käsittämättömästä syystä.
Mitä tyttö ajatteli! Arvaisiko hän, kuinka asianlaita oikein oli? No niin, mitäpä siitä, jos hän arvaisikin? Mitäpä Waldo Emerson Smith-Jonesin kaltainen sivistynyt herrasmies välitti hänen mielipiteestään? Mutta sittenkin hänen ajatuksensa alituisesti palasivat tähän ikävään kysymykseen. Se oli perin harmillista.
Tyttöä ajatellessaan hän huomasi hyvin selvästi muistavansa hänen somien, pienten kasvojensa kaikki piirteet, ruskettuneen, kaunista terveyden punaa hehkuvan ihon, hienon, suoran nenän ja sirot sieraimet, kiehtovat silmät, jotka olivat lempeät, mutta joista loisti rohkeutta ja älyä. Waldo mietti, miksi hän muisti ne kaikki ja muisteli niitä. Hän oli ollut viikkokausia tytön seurassa käsittämättä erikoisesti panneensa niitä merkille.
Mutta elävimmin loitsi muisti hänen mieleensä tytön pehmeän, sujuvan puheen, kerkeät vastaukset, älykkäät, kiintoisat huomautukset heidän jokapäiväisen elämänsä pienistä tapahtumista, huomaavaisen ystävällisyyden häntä, maahan saapunutta muukalaista, kohtaan ja — taaskin Waldo punastui kovasti — vilpittömän, vaikka merkillisen luottamuksen Waldon sankaruuteen.
Kului kauan, ennenkuin Waldo itselleen tunnusti kaipaavansa tyttöä; varmaankin vieri viikkoja, ennenkuin hän vihdoin myönsi sen suoraan. Samalla kertaa hän päätti palata tytön kotikylään etsimään häntä. Ja jopa hän oli lähtenytkin paluumatkalle, kun kuvaukset Lättäjalasta ja Korthista äkkiä muistuivat hänen mieleensä ja hän seisahtui paikalleen — perin nöyryytettynä.
Veri tulvahti hänen kasvoihinsa — hän tunsi, kuinka niitä kuumotti. Ja sitten Waldo teki kaksi tekoa, joita hän ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin: hän tarkasti sieluaan, nähden sen sellaisena kuin se oli, ja — kirosi.