»Waldo Emerson Smith-Jones», virkkoi hän ääneen, »sinä olet auttamaton raukka! Ja vielä enemmänkin, olet sanoinkuvaamaton tolvana. Se tyttö oli ystävällinen sinua kohtaan. Hän kohteli sinua äidillisen hellästi ja huolekkaasti? Entä miten sinä palkitsit hänen ystävällisyytensä? Katsoit häneen olkasi ylitse röyhkeän alentuvasti. Säälittelit häntä. — Säälittelit häntä! Sinä — sinä surkea rahjus — kunnoton, säälittelit tuota hienoa, älykästä, ylevää tyttöä! Sinä mitättömän vähäisine, toisilta ammennettuine tietovarastoinesi surkuttelit sen tytön tietämättömyyttä! Hänhän on unohtanut enemmän todellisia tietoja kuin sinä olet ikinä kuullutkaan, sinä — sinä —;» Hän ei keksinyt sopivia sanoja.
Waldon herääminen oli perinpohjainen — tuskallisen perinpohjainen. Se paljasti hänen halveksittavan pienen sielunsa vähäisimmätkin, salatuimmatkin sopukat hänen tutkivan itse-erittelynsä arvosteltaviksi. Muistellessaan tapahtumattoman elämänsä yhtäkolmatta vuotta hän ei jaksanut muistaa muuta kuin yhden ainoan teon, josta hän nyt saattoi ylpeillä, ja hänen koulutuksensa valossa katsottuna oli kummallista, ettei sillä ollut mitään tekemistä sivistyksen, älyn, hyvän syntyperän ja kasvatuksen eikä tietojen kanssa.
Se oli raa'an karkea, ruumiillinen teko. Se oli kamalan, rajun, vastenmielisen eläimellinen — se oli juuri se sankaruuden puuska, jonka kannustamana hän oli kallion kupeella palannut ottelemaan kammottavan, karvaisen miehen kanssa, kun viimemainittu uhkasi estää Nadaran paon.
Nytkin Waldon oli mahdoton käsittää, että juuri hän oli uskaltanut suorittaa niin huimapäisen tempun. Mutta siitä huolimatta hänen rintansa pullistui ylpeydestä hänen sitä muistellessaan. Se herätti hänen sydämessään uuden toiveen ja hänen päässänsä uuden päätöksen — sellaisen, että jos hän Back-lahden rannalla asuva äitinsä olisi siitä tiennyt, olisi hän sortunut ennenaikaiseen hautaan.
Ja aikaa hukkaamatta Waldo Emerson aloitti uudet elämäntavat, jotka lopulta tekisivät hänet kykeneväksi toteuttamaan loistavan päätöksensä. Nyt hän piti sitä loistavana, vaikka sen kammottava raakuus olisi muutamia viikkoja aikaisemmin ellottanut hänen mieltään.
Kaukana vuoristossa, lähellä pikku puron lähteitä, Waldo löysi kallioluolan. Sen hän valitsi uudeksi asunnokseen. Hän puhdisti sen tunnokkaan huolellisesti ja levitti sen lattialle lehdeksiä ja ruohoja.
Luolan suulle hän kasasi toistakymmentä isoa kivijärkälettä, järjestäen ne niin, että hän saattoi poistaa ja siirtää takaisin paikalleen niistä kolme joko sisä- tai ulkopuolelta. Siten ne muodostivat oven, jonka saattoi tehokkaasti sulkea tungettelijain varalta.
Korkean ulkoneman laelta, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä hänen luolaltaan, Waldo saattoi nähdä valtamerelle, jonne oli neljätoista tai viisitoista kilometriä. Hänen mielessään väikkyi aina ajatus, että jonakin päivänä saapuisi laiva, ja Waldo ikävöi sivistysseuduille, mutta ei toivonut laivan ilmestyvän, ennenkuin hänen suunnitelmansa olisivat kunnollisesti kypsyneet ja hän olisi ennättänyt ne toteuttaa. Hän ajatteli, ettei hän voinut iäksi lähteä pois tältä rannikolta ensin kohtaamatta Nadaraa ja saattamatta entiselleen tytön häntä kohtaan tuntemaa luottamusta, jonka hän tunsi hänen äskeisen karkaamisensa tähden eittämättä järkkyneen perustuksiaan myöten.
Uuden elämänjärjestyksensä mukaan Waldo tarvitsi ruumiinharjoitusta, ja sitä varten hän päätti tehdä retken meren rannalle ainakin kerran viikossa. Tie oli epätasainen ja vaarallinen, ja muutamilla ensi kerroilla Waldo hädintuskin jaksoi taivaltaa yhtäänne päin auringon nousun ja laskun välisenä aikana.
Sentähden hänen oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla, mutta sekin sopi hänen omaksumansa tehtävän yksityiskohtiin, ja niinpä hän tekikin sen ilomielin ja sopeutui kaikkeen alistuvasti kuin marttyyri, minkä hän huomasi tehokkaasti vaimentavan hänen pahimpia arkuudenpuuskiansa.