Silloin Waldo oli ollut laiha, arka, heikko rahjus. Nyt hänen roteva vartalonsa oli terveen pyöristynyt, ja hänen ihonsa alla pullistelivat vankat lihakset, kun hän kävi käsiksi moniin herkulesmaisiin puuhiinsa, jotka hän oli määrännyt tehtäväkseen.
Kuusi kuukautta hän oli työskennellyt pitäen silmällä yhtä ainoata päämäärää, mutta vieläkään hän ei uskonut sen ajan tulleen, jolloin hän pelkäämättä rohkenisi panna äsken kehittyneen miehuutensa koetukselle.
Hänen sielunsa sisimmässä sopukassa väikkyi vielä pelko, että hän sittenkin oli sydämestään arka — eikä hän uskaltautunut antautua sitä koettamaan. Olisi liian paljon toivottu, vakuutti hän itselleen, että mies muuttuisi perinpohjaisesti lyhyessä puolessa vuodessa. Hän vartoisi vielä vähän aikaa.
Näihin aikoihin Waldo tapasi ensimmäisen ihmisolennon sen jälkeen, kun hän oli viimeksi nähnyt Nadaran.
Hän oli parhaillansa matkalla meren rannalle, jossa hän siihen aikaan kävi kolmasti viikossa, ja joutui äkkiä vastakkain hiipivän, karvaisen olennon kanssa.
Waldo seisahtui odottamaan, mitä tapahtuisi.
Mies tähyili häntä pienillä, ovelilla, punareunaisilla silmillään, jotka Waldosta muistuttivat siansilmiä.
Vihdoin Waldo puhkesi puhumaan Nadaran kielellä.
»Kuka olet?» tiedusti hän.
»Sag Surmaaja», vastasi mies. »Kukas sinä olet?»