»Thandar», ilmoitti Waldo.
»En tunne sinua.», sanoi Sag, »mutta voin tappaa sinut».
Hän painoi häränpäänsä kumaraan ja syöksyi Waldoa kohti pokkaavan pässin tavoin.
Nuori mies laski valmiina olleen keihäänsä tanaan ja levitti jalkansa hajalleen. Kärki tunkeutui Sagin rintaan solisluun alapuolelta, lävistäen raakalaisen sydämen. Waldo ei ollut liikahtanutkaan, miehen oma vauhti oli riittänyt keihästämään hänet.
Vainajan ruumiin retkahdettua pitkäkseen ja jäykistyttyä muutamien suonenvedontapaisten potkaisujen jälkeen Waldo veti keihäänsä siitä irti. Sen kärki oli veressä neljännesmetrin pituudelta, mutta Waldoa se ei näyttänyt lainkaan kammottavan eikä inhoittavan.
Sensijaan hän hymyili. Se oli käynyt niin paljoa helpommin kuin hän oli olettanut.
Jätettyänsä Sagin ruumiin virumaan paikalleen hän lähti jatkamaan matkaansa merelle. Tunnin kuluttua hän kuuli tavatonta melua takaapäin.
Hän pysähtyi kuuntelemaan. Häntä ajettiin takaa. Äänistä päättäen hän arvioi ahdistajia olevan koko joukon, ja mennessään vähän ajan kuluttua aukeaman poikki hän näki ne ensimmäisen kerran, kun ne ilmestyivät metsästä, josta hän oli juuri äsken tullut.
Niitä oli ainakin kaksikymmentä vankkalihaksista otusta. Olalle heitetyssä pussissa oli kullakin kiviä, joilla he alkoivat heitellä Waldoa rientäessään häntä kohti. Hetkisen mies pysyi paikallaan, mutta oivalsi pian, kuinka turhaa hänen oli antautua ottelemaan sellaista ylivoimaa vastaan.
Hän kääntyi juoksemaan aukeaman vastaisella laidalla kasvavaan metsään kivikuuron suhistessa ympärillään.