Hänen päästyään puiden suojaan ei kivien osuminen häneen enää ollut niin todennäköistä, mutta silti hän saattoi silloin saada kolahduksen hyvin tähdätystä sirpaleesta. Waldo toivoi hätyyttäjäinsä kyllästyvän takaa-ajoon, ennenkuin he saapuisivat rannalle, sillä hän käsitti, ettei taistelu voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavoin hänen ollessaan yksin kahtakymmentä vastaan.
Ahdistetun ja ahdistajain kiitäessä eteenpäin metsässä alkoi muuan viimemainituista, nopeajalkaisempi kuin kumppaninsa, lyhentää Waldon ja hätyyttäjälauman välistä matkaa. Hän saavutti pakenijaa yhäti, kunnes Waldo vilkaistuaan taaksepäin oivalsi tuossa tuokiossa saavansa nopean vihollisensa niskaansa. Mies oli tovereitansa nuorempi ja ketterämpi, ja kun hän oli viskellyt kaikki kivensä, ei hänellä ollut painamassa muuta taakkaa kuin lanneverhonsa.
Waldo piti vieläkin repaleisia housujaan, jotka korjaamisen puutteessa olivat kuluessaan hajonneet ja pyrkivät yhtenään valumaan pois hänen lanteiltaan, joten ne olivat omiaan haittaamaan hänen liikkeitänsä ja hidastamaan hänen vauhtiansa.
Jos hän olisi ollut yhtä alaston kuin takaa-ajajansa, olisi hän epäilemättä jätättänyt miestä. Mutta hän ei ollut, ja ilmeisesti hänen oli sentähden antauduttava käsikähmään, joka saattaisi viivyttää häntä niin kauan, että koko lauma ehtisi hänen kimppuunsa — ja se merkitsisi kaiken loppua.
Mutta Waldo Emerson ei parkunut pelosta eikä vapissut. Kun hän pyörähti torjumaan kintereilleen saapunutta raakalaista, väikkyi hänen huulillaan hymy, sillä:
Waldo Emerson oli »surmannut miehensä» eikä hänen sieluaan enää kalvanut se painajaisentapainen pelko, että hän oli sydämestänsä pelkuri.
Kun hän seisahtui keihäs tanassa, pysähtyi myöskin luolamies äkkiä.
Sellaista ei Waldo ollut odottanut. Muut villit ryntäsivät ripeätä juoksua heidän luokseen, mutta se veitikka, joka oli ensimmäisenä hänet tavoittanut, pysytteli turvassa kuuden metrin päässä hänen keihäänsä kärjestä.
Waldoa pidätettiin ovelasti paikallaan, kunnes kaikki viholliset ennättäisivät hänen kimppuunsa ja nujertaisivat hänet. Hän arvasi, että jos hän kääntyisi juoksemaan, syöksähtäisi parhaiksi hänen ulottumansa ulkopuolella hyppivä ja kiljuva mies heti hänen niskaansa.
Hän koetti karata vainoojansa kimppuun, mutta toinen peräytyi ketterästi, houkutellen Waldoa yhä likemmäksi kiiruhtavaan laumaan päin.