Aikaa ei saanut hukata. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki kaksikymmentä hänen kimpussaan. Mutta keihäs tarjosi sellaisia mahdollisuuksia, joista luolamies tietämättömyydessään ei uneksinutkaan. Waldon käsivarsi liikahti salamannopeasti, ja alkuasukas näki keihään vinhasti sujahtavan ilman halki ihan rintaansa kohti. Hän yritti väistää, mutta se oli liian myöhäistä. Hän kellahti maahan, rajusti tarttuen sydämessään törröttävään ohueen keihääseen.
Vaikka eräs kaatuneen kumppaneista nyt oli ihan likellä, ei Waldo hennonnut luopua aseestaan yrittämättä siepata sitä mukaansa — sen valmistaminen oli vaatinut häneltä tuntuvasti aikaa, ja se oli tänään kahdesti pelastanut hänen henkensä. Unohtaen koskaan olleensa pelkuri hän syöksähti kaatuneen luokse, saapuen ruumiin vierelle yhtä aikaa etumaisen ahdistajansa kanssa.
He iskivät yhteen kuin vimmastuneet härät — villin tavoitellessa Waldon kurkkua ja Waldon heiluttaessa köykäistä nuijaansa. Hetkisen he rimpuilivat edestakaisin, pyörähdellen ja kiemurrellen. Luolamies pyrki tarttumaan Waldon henkitorveen, ja Waldo koetti pidellä häntä käsivarren matkan päässä sen lyhyen hetkisen, jonka hän tarvitsisi sivaltaakseen yhden ainoan äkillisen, tehokkaan iskun nuijallaan.
Toiset raakalaiset olivat jo ennättäneet ihan likelle heitä, kun nuori mies sai kiinni vastustajansa kurkusta. Turvautuen koko painoonsa ja pinnistäen kaikki voimansa Waldo työnsi luolamiestä taemmaksi, kunnes sai hänet niin loitolle, että saattoi käyttää nuijaansa. Yksi ainoa isku riitti.
Kun vihollisen hervoton ruumis luisui maahan hänen otteestaan, tempasi Waldo kallisarvoisen keihäänsä uhrinsa sydämestä ja kääntyi jälleen pakenemaan merelle päin raivostuneen lauman ennätettyä melkein hänen kimppuunsa.
Nyt olivat ulvovat villit ihan hänen kintereillään, eikä hän kyennyt suuresti pidentämään välimatkaa. Hän aprikoi, miten kaikki päättyisi; hän ei tahtonut kuolla. Yhtenään hänen ajatuksensa pyörivät hänen poikavuosiensa kodissa, hellässä äidissä ja entisissä ystävissä. Hän tunsi, että hän oli viimeisellä hetkellä menettämäisillään sisunsa — että hänen vaivoin hankittu miehuutensa sittenkin oli teennäistä.
Mutta sitten hän oli näkevinään soikeat, ruskettuneet, tuuhean, pehmeän, mustan tukan reunustamat kasvot, ja se näky haihdutti kuolemanpelon, saaden hänen kasvonsa tuimaan hymyyn. Hän ei pysähtynyt pohtimaan sen syytä — eikä hän olisi päässyt siitä selville, vaikka olisikin koettanut. Hän tiesi vain, ettei hän niiden silmien näkyvissä voinut esiintyä muutoin kuin rohkeasti.
Hetken kuluttua hän syöksähti metsän äärimmäisestä pensaikosta merta reunustavalle aukealle rannalle.
Pienen puron partaalla hän siellä näki ryhmän, joka täytti hänen sydämensä riemulla ja kauempana ulapalla oli se, mitä hän oli toivonut ja odottanut kaikki nämä pitkät, rasittavat kuukaudet — laiva.