Valinta
Rannalla oli merimiehiä täyttämässä vesitynnyreitään.
Heitä oli kaksitoista, ja kun Waldo ilmestyi metsästä, katsoivat he hämmästyneinä ja levottomina outoa olentoa. He näkivät rotevan, ruskettuneen jättiläisen, jonka verhona oli muutamia valkoisia, repaleisia, purjekankaisia siekaleita, sillä Waldo oli pitänyt asunsa niin tahrattoman puhtaana kuin ankarasti kylmässä vedessä hankaamalla suinkin saattoi.
Kummallisella olennolla oli toisessa kädessään pitkä, verinen keihäs, toisessa keveä nuija. Pitkä, keltainen tukka valui takkuisena hänen leveille olkapäilleen.
Monet miehistä — ne, joilla oli aseet — tähtäsivät häntä pyssyillä ja revolvereilla. Mutta hänen lähestyessään he näkivät hänen kasvoillansa leveän virnistyksen ja kuulivat hänen lausuvan moitteettoman hyvällä englanninkielellä: »Älkää ampuko! Olen valkoinen mies.» Silloin he laskivat alas aseensa ja sallivat hänen tulla luokseen.
Hän oli tuskin ennättänyt heidän joukkoonsa, kun he näkivät parven alastomia miehiä syöksyvän esille metsästä hänen jälessään. Waldo huomasi heidän katseittensa suuntautuvan hänen ohitseen ja arvasi hätyyttäjäinsä tulleen näkyviin.
»Teidän lienee pakko ampua heitä», virkkoi hän. »He eivät ole varsin maltillisia. Koettakaa ensin ampua heidän päittensä ylitse! Ehkä saatte peloitetuksi heidät tiehensä haavoittamatta heistä ainoatakaan.»
Se ajatus, että hän näkisi villi-parkoja teurastettavan, tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hänestä ei tuntunut varsin rehelliseltä niittää heitä maahan kuulilla.
Merimiehet noudattivat hänen kehoitustaan. Ensi pamahduksien jälkeen luolamiehet seisahtuivat ällistyneinä ja tyrmistyneinä.
»Hyökätään niiden kimppuun», ehdotti yksi miehistä, ja muuta ei tarvittukaan karkoittamaan raakalaiset kiiruisasti takaisin metsään.