Waldo sai tietää, että laiva oli englantilainen ja että sen kaikki miehet puhuivat hänen äidinkieltään enemmän tai vähemmän ymmärrettävästi. Toinen perämies, joka johti maihin saapunutta seuruetta, oli syntyisin Bostonista. Waldosta tuntui melkein siltä kuin hän olisi päässyt jälleen kotiin.
Waldo oli niin kiihtynyt ja halusi kysellä niin paljon samalla kertaa, että toiset tuskin saivat selvää hänen puheistaan. Hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että laiva oli tosiaankin saapunut.
Nyt hän käsitti, ettei hän oikeastaan ollut koskaan ihan varmasti uskonut ainoankaan laivan milloinkaan poikkeavan tähän maailman syrjäiseen soppeen. Hän oli toivonut ja uneksinut, mutta hänen sydämensä syvyydessä oli kytenyt epäilys, että saattaisi kulua vuosikausia, ennenkuin hänet pelastettaisiin.
Nytkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä miehet olivat sivistyneitä olentoja, hänen kaltaisiansa.
He olivat matkalla sivistysmaailmaan; pian heillä olisivat ympärillään sukulaisensa ja ystävänsä, ja hän, Waldo Emerson Smith-Jones, aikoi lähteä heidän mukaansa!
Muutamien kuukausien kuluttua hän näkisi äitinsä, isänsä ja kaikki ystävänsä — taaskin hän pääsisi kirjojensa pariin.
Mutta heti kun tämä viimeinen ajatus välähti hänen mieleensä, seurasi sitä lievä ihmettely sen johdosta, ettei se toive kyennyt saamaan häntä lämpenemään, kuten hän oli otaksunut sen tekevän.
Kirjat olivat ennen olleet hänen elämänsä varsinainen sisällys — olivatko ne voineet jonkun verran menettää lumousvoimaansa? Oliko se, että hän oli vähän aikaa elänyt tosioloista elämää, tylsyttänyt hänen mielenkiintoaan toisilta ammennettuihin toiveihin, pyrkimyksiin, tekoihin ja tunteisiin nähden?
Oli kyllä.
Waldo kaipasi vieläkin kirjojansa, mutta yksin ne eivät enää riittäneet. Hän tarvitsi jotakin suurempaa, todellisempaa ja kouraantuntuvampaa — hän tahtoi lukea ja tutkia, mutta vieläkin kiihkeämmin hän tahtoi toimia. Ja kun hän pääsisi takaisin omaan maailmaansa, olisi siellä hänellä yllin kyllin tekemistä.