Hänen sydäntänsä värähdyttivät uutta Waldo Emersonia odottavat mahdollisuudet, joista hän ei olisi uneksinutkaan, jollei omituinen sattuma olisi temmannut häntä entisestä elämästä ja viskannut häntä näihin uusiin oloihin — jotka olivat pakottaneet hänet kehittämään itseluottamustaan, rohkeuttaan, aloitekykyään ja neuvokkuuttaan. Nämä luonteenpiirteet olisivat aina jääneet uinuviksi hänen sieluunsa, jollei välttämättömyys olisi virittänyt niihin eloa.
Niin, Waldo tajusi saavansa kiittää paljosta näitä kokemuksia ja paljosta myöskin — Ja äkkiä hänelle sitten selvisi oikea asianlaita — hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa Nadaralle.
»En ole koskaan joutunut haaksirikkoisena asumattomalle saarelle», lausui toinen perämies, keskeyttäen Waldon aatokset, mutta osaan varsin hyvin kuvitella, kuinka riemuiselta teistä tuntuu ajatellessanne, että vihdoinkin olette pelastunut ja että noin tunnin kuluttua näette vankilanne rannikon häipyvän eteläiselle taivaanrannalle».
»Niin», myönsi Waldo äänessään etäinen soinnahdus, »olette kovin hyviä minua kohtaan, mutta minä en tule mukaanne».
Kaksi tuntia myöhemmin Waldo Emerson seisoi yksin rantakaistaleella, silmäillen ison laivan pienenevää runkoa sen painuessa pohjoisen näköpiirin alapuolelle.
Hänen katsettaan himmensi epäselvä kyynelutu. Sitten hän oikaisi hartiansa, nielaisi kurkkuunsa kohonneen möhkäleen ja kääntyi pää pystyssä palaamaan metsään.
Toisessa kädessään hänellä oli partaveitsi ja käärö tupakkaa — ainoat muistot hänen äskeisestä lyhyestä kosketuksestaan sivistysmaailman kanssa. Hyväntahtoiset merimiehet olivat kehoittaneet häntä uudelleen harkitsemaan päätöstään, ja kun hän oli pysynyt järkkymättömänä, olivat he vaatineet häntä sallimaan heidän jättää hänelle joitakuita elämänmukavuuksia.
Ainoa esine, jota hän saattoi ajatella hyvin kipeästi kaipaavansa, oli partaveitsi — tuliaseita hän ei tahtonut ottaa, sillä hän oli tässä villissä maailmassa kehittänyt omat hyvin hienot ritarillisuussääntönsä, jotka eivät sallineet hänen turvautua täällä tapaamiansa kehittymättömiä alkuasukkaita vastaan muihin kuin omien aivojensa suunnittelemiin ja omien käsiensä valmistamiin välineihin.
Viimeisellä hetkellä oli muuan merimiehistä, jolla oli aulis sydän ja joka hyvin tajusi, miltä elämän täytyi tuntua ilman alkeellisiakin tarvikkeita, sysännyt Waldolle tupakkakäärön. Nyt sitä katsellessaan nuori mies hymyili.
»Se olisi totisesti viimeinen askel äidin katsantokannan mukaan», puheli hän itsekseen. »Sen alemmaksi en enää voisi vaipua.»