Laiva, joka vei mennessään Waldon pelastumistilaisuuden, vei myöskin pitkän kirjeen Waldon äidille. Paikoitellen se oli varsin epämääräinen ja sekava. Siinä muun muassa mainittiin, että Waldon oli täytettävä eräs velvollisuus, ennenkuin hän saattoi poistua nykyisestä asuinpaikastaan, mutta että hän »heti vapauduttuaan siitä lähtisi ensimmäisessä laivassa Bostoniin».
Juuri äsken lähteneen aluksen kapteeni oli huomauttanut Waldolle, että mikäli hän tiesi, ei saaren rantaan mahdollisesti enää koskaan tulisi ainoatakaan laivaa. Saari oli niin syrjässä käytetyistä reiteistä, että vain sen rantaviivaa oli milloinkaan tutkittu ja tuskin kahdenkymmenen laivan oli mainittu nähneen sen, sittenkun kapteeni Cook oli löytänyt sen vuonna 1773.
Mutta siitä huolimatta Waldo oli kieltäytynyt lähtemästä. Astellessaan verkkaisesti metsässä takaisin luolalleen hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän oli toiminut yksinomaan kiitollisuuden ja oikeudentunnon vaatimuksesta, että hänen kunnon miehenä täytyi tavata Nadara ja kiittää häntä saamastaan ystävällisestä avusta. Mutta jostakin syystä se tuntui perin mitättömältä ja lapselliselta selitykseltä siihen nähden, että hän oli hylännyt hyvin mahdollisesti ainoan tilaisuutensa palata sivistysmaailmaan.
Lopullisesti hän päätteli menetelleensä narrimaisesti. Mutta sittenkin hän kävellessään hyräili hilpeätä säveltä, ja hänen sydämensä sykähteli onnentunteesta ja riemullisesta odotuksesta, vaikka hän ei olisikaan voinut ilmaista, mitä hän odotti.
Yhden asian hän oli päättänyt: seuraavan päivän aamuna hän olisi matkalla Nadaran kylään. Sinä päivänä raakalaisista saamainsa kokemusten nojalla hän uskoi jotakuinkin pelotta voivansa uhmailla Lättäjalkaa ja Korthia.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä — sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Hänen olisi pitänyt vaipua mitä synkimpään epätoivoon, sillä olihan hän äsken hylännyt mahdollisuuden palata kotiin, ja olihan hänen päivän tai parin perästä mentävä hurjan Lättäjalan ja väkevän Korthin kylään. Mutta sittenkin hänen sydämessään soi ylistys.
Waldo ei nähnyt merkkiäkään aikaisemmin samana päivänä häntä hätyyttäneistä olennoista liikkuessaan varovasti metsässä tai mennessään niiden vähäisten tasankojen ja nurmikkojen poikki, joita oli valtameren ja hänen luolansa välisen matkan varrella. Mutta usein hänen ajatuksensa suuntautuivat villeihin ja hänen aamullisiin seikkailuihinsa, ja lopputuloksena hänelle selvisi, että hänen varuksensa olivat puutteelliset, minkä hänen äskeinen taistelunsa teki räikeän selväksi.
Kahdessa suhteessa olikin parannus helppo. Toinen oli kilven puute. Jos hänellä olisi ollut sellainen suojus, olisivat villien sinkoamat kivet olleet hänelle verrattain vähän vaarallisia.
Toinen oli miekka. Jos hänellä olisi ollut miekka ja kilpi, olisi hän voinut ihan turvallisesti päästää viholliset hyvin likelle ja sitten perin helposti lävistää heidät.
Tämän uuden ajatuksen tähden oli hänen, siirrettävä suunnitelmainsa toteuttaminen tuonnemmaksi. Hänen oli valmistettava sekä kilpi että miekka, ennenkuin hän lähtisi Lättäjalan kylään. Waldon suunnitellessa ja miettiessä oli kotimatka edistynyt hitaasti, joten aurinko oli jo laskenut hänen ehtiessään viimeiseen, syvään rotkoon, jonka toisen laidan takana hänen kallioasuntonsa sijaitsi. Rotkon pohjalla oli jo ihan pimeä, vaikka ympäröiviä kukkuloita vielä verhosikin himmeä hämärä.