Hän oli kavunnut melkein päähän saakka viimeisen jyrkän polun, joka vei hänen matkansa määrään, kun hänen yläpuolellaan alkoi häämöttää tummenevaa taivasta vastaan kuvastuva, kookas, musta, kyyröttävä hahmo, jonka keskellä hehkui kaksi tulista palloa.
Se oli Nagoola, joka anasti ainoan rotkosta harjanteen laelle vievän polun keskikohdan.
»Olin vähällä unohtaa sinut, Nagoola», jupisi Waldo Emerson. »En olisi mitenkään voinut lähteä matkalleni ensin haastattelematta sinua, mutta olisin toivonut sen tapahtuvan toiseen aikaan ja toisessa paikassa. Siirretään se päivää tai paria tuonnemmaksi», lopetti hän ääneensä. Mutta Nagoolan ainoa vastaus oli uhkaava murina. Waldosta tuntui aika ilkeältä.
Hän ei olisi voinut osua vastakkain ison, mustan pantterin kanssa epäedullisempaan aikaan eikä pahemmassa paikassa. Oli liian pimeä Waldon ihmissilmille, otus oli hänen yläpuolellaan ja hän itse jyrkällä rinteellä, joka suotuisimmissakin oloissa tarjosi vain perin pettävän jalansijan. Hän koetti hätistää hirveätä petoa tiehensä kiljumalla ja tekemällä uhkaavia liikkeitä, mutta Nagoola ei säikkynyt.
Sensijaan se ryömi hitaasti eteenpäin, hivuttaen notkeata ruhoaan tuuman tuumalta pitkin kalliopolkua, kunnes se oli vartoavan miehen kohdalla noin neljän metrin päässä hänestä.
Kuusi kuukautta aikaisemmin Waldo olisi jo aikoja sitten kirkuen kiitänyt meteorin tavoin alapuolella olevan rotkon pohjalle. Että hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos, siitä oli todistuksena se, ettei häneltä päässyt pelokasta äännähdystäkään ja ettei hän suinkaan paennut, vaan eteni tuuma tuumalta ylöspäin yläpuolellaan kyyröttävää, uhkaavaa petoa kohti. Keihäänsä kärjen hän piti suunnattuna hieman otuksen ilkeästi välkkyvien silmien alapuolelle.
Hän oli kuitenkin ehtinyt siirtyä ylöspäin vain neljä tai viisikymmentä sentimetriä, kun kauhea peto päästi kammottavan karjaisun ja heittäytyi hänen kimppuunsa.
Raskaan ruhon törmähdyksestä Waldo suistui taaksepäin rinnettä alas, ja
Nagoola meni hänen muassaan.
Kynsien, repien ja raastaen kieriskelivät mies ja peto hyppelehtien kalliorinnettä alaspäin, pysähtyen lähelle rotkon pohjaa paksun puun runkoa vasten.
Ärinä ja kiljunta taukosivat, repivät käpälät ja kädet raukesivat. Pian kohosi troopillinen kuu kallion harjan ylitse ja katseli pientä, sekavaa rykelmää, jossa mies ja peto viruivat hievahtamatta painautuneina vankkaa puunrunkoa vasten lähellä pimeän rotkon pohjaa.