»Luonto on ihmeellinen tasoittaja», mietti Waldo. »Se ilmeisesti kammoaa teennäisyyttä samoin kuin tyhjää tilaa. Nyt tarvitsen sinua todenteolla», lisäsi hän, katsoen Nagoolan mustaa, kaunista turkkia.
Kivuistaan huolimatta Waldo kömpi luolaansa, valitsi siellä olevasta kokoelmastaan pari teräväsärmäistä kiveä ja palasi Nagoolan luokse.
Jätettyään sinne työvälineensä hän meni rotkon pohjalle, jossa virtaavassa, pienessä, kristallinkirkkaassa purossa hän pesi haavansa. Sitten hän lähti taaskin surmaamansa pedon luokse.
Ponnisteltuaan hyvin ankarasti puoli päivää Waldo sai nyljetyksi pantterin taljan, jonka hän vaivoin raahasi luolallensa. Sen edustalle hän vaipui lopen uupuneena kykenemättä edes ryömimään sisälle.
Seuraavana päivänä Waldo muokkasi taljan sisäpintaa, poistaen terävällä kivellä kaikki lihahiukkaset, jotta ei olisi mädäntymisen vaaraa.
Hän oli vieläkin hyvin heikko ja hänen ruumiinsa hellä, mutta hän ei sietänyt ajatellakaan, että hän menettäisi taljan, jonka hankkiminen oli tullut hänelle niin kalliiksi.
Kaaputettuaan nahasta viimeisetkin lihan jätteet hän ryömi luolaansa ja pysytteli siellä kokonaisen viikon, käyden ulkosalla ainoastaan ruokaa ja vettä noutamassa. Senjälkeen hänen haavansa olivat melkein parantuneet, ja hän oli täysin tointunut jäykkyydestään ja seikkailun aiheuttamasta järkytyksestä, joten hän silmäili kaunista voitonmerkkiänsä todella riemuiten ja nauttien.
Aina kun hän kuvitteli sitä aikaa, jolloin hän olisi saanut sen valmiiksi vyötettäväksi lanteilleen, hän näki itsensä, ei omilla silmillään, vaan sillä tavoin kuin hän arveli erään toisen arvostelevan häntä, ja se toinen oli Nadara.
Useita päiviä Waldo kaaputti ja hakkasi laajaa taljaansa, kuten hän oli nähnyt luolamiesten tekevän sinä lyhyenä hetkenä, jona hän oli Nadaran seurassa tarkkaillut heitä metsänreunasta Lättäjalan kylän edustalla. Vihdoin hän sai siitä vaivojensa palkkioksi nahan, kyllin notkean hänen suunnittelemakseen alkeelliseksi pukimeksi.
Hän leikkasi siitä irti noin kolmen sentimetrin levyisen kaistaleen muodostaakseen siitä kannatusvyön. Sillä hän kiinnitti mustan taljan vyötäisilleen, pujotti toisen kätensä sitä varten nahan yläreunaan tekemästään reiästä. Käännettyään etukäpälät eteenpäin rinnalleen hän veti ne ristiin ja sitoi ne kiinni estämään verhoa putoamasta pois hänen yläruumiinsa yltä.