Hyvin kopeana Waldo ylvästeli uudessa, komeassa asussaan. Hän ylpeili kunnostaan, joka oli taljan hänelle hankkinut — rahvaanomaisesta, karkeasta, raa'asta ruumiillisesta kunnosta — juuri siitä ominaisuudesta, jota hän kuusi kuukautta sitä ennen oli arvostellut ylhäisen halveksivasti.
Sitten Waldo syventyi muovaamaan miekkaa, uutta keihästä ja kilpeä. Kaksi ensimmäistä oli verrattain helposti tehty — hän sai ne molemmat valmiiksi puolessa päivässä. Ja viiden sentimetrin levyisestä pantterinnahan kaistaleesta hän teki miekkavyön, joka kulki oikean olan ylitse ja kannatti miekkaa vasemmalla kupeella. Mutta kilpi aluksi uhitteli hänen vähäistä kätevyyttään ja äsken herännyttä kekseliäisyyttään.
Pienistä oksista ja ruohoista hänen vihdoin lähes viikon kestäneen aherruksen jälkeen onnistui kutoa karkeatekoinen, soikea, lähes metrin pituinen ja noin kuudenkymmenen sentimetrin levyinen kilpi, jonka hän verhosi useiden surmakivillään kaatamiensa pikku otusten nahoilla. Kilven sisäpuolelle kiinnitetty nahkahihna piti sitä hänen vasemmassa käsivarressaan.
Sen valmistuttua Waldo tunsi olevansa paremmassa turvassa, kun villit, joita hän pian alkavalla retkellään varmasti kohtaisi, häntä vinhasti kivittäisivät.
Vihdoin koitti lähtöaamu. Waldo nousi samanaikaisesti auringon kanssa, kävi aamukylvyssään muutaman metrin päässä luolastansa kumpuavassa viileässä lähteessä, nouti merimiehen lahjoittaman partaveitsen, ajoi pois niukan, keltaisen partansa ja leikkasi keltaiset hiuksensa niin lyhyiksi, etteivät ne enää valuneet hänen olkapäilleen ja silmilleen.
Sitten hän kokosi aseensa, vieritti kivijärkäleet luolan suuaukolle, käänsi selkänsä vaatimattomalle kodilleen ja lähti pientä puroa myöten laskeutumaan kaukaiseen laaksoon, joka metsässä kaarteli Lättäjalan ja Korthin kallioiden editse.
Kun hän keveästi asteli huimaavalla polulla ja hyppeli kielekkeeltä toiselle laskeutuessaan peloittavia jyrkänteitä, joita myöten puro kohisi, olisi häntä saattanut luulla joksikin alkuaikojen uudelleen ruumiillistuneeksi metsästäjäksi, jonka villistä verestä polveutuivat kokonaisen maailman soturit ja voimamiehet.
Kookas, vankkalihaksinen, ruskettunut vartalo, kirkkaat, säteilevät silmät, pään pysty asento, miekka, keihäs ja kilpi olivat kaikki jyrkkänä vastakohtana sille heikolle ja avuttomalle olennolle, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli kieriskellyt rantahietikolla, hikoillen ja kirkuen kauhusta. Ja sittenkin se oli sama mies.
Sen, mitä toinen hyväätarkoittava, mutta harhaantunut nainen oli tukahduttanut, oli toinen virittänyt, ja molempien vaikutuksen lopputuloksena oli paljoa hienompi miehuuden edustaja kuin kumpikaan olisi yksin voinut kehittää.
Kolmannen päivän iltapuolella Waldo saapui niiden kallioiden vastassa olevaan metsään, joilla Nadaran koti sijaitsi. Hän hiipi varovasti puulta puulle, kunnes saattoi kenenkään näkemättä katsella korkeata mehiläiskennomaista seinämää.