Siellä oli elotonta ja autiota. Luolien aukot ammottivat murheellisina ja hyljättyinä. Sikäli kuin Waldo saattoi nähdä ei millään suunnalla ollut elon merkkiäkään.
Hän poistui metsästä, meni aukeaman poikki ja lähestyi kalliota. Nyt hänellä oli eränkävijän valpas katse, ja hän huomasi aikomansa selviksi syöpyneillä poluilla kasvavan nuorta ruohoa. Sen enempiä todistuksia hän ei tarvinnut ollakseen varma siitä, että luolat oli hylätty ja että se oli tapahtunut jo joku aika sitten.
Hän kävi tarkastamassa useita kallioasumuksia. Kaikista hän sai saman mykän vahvistuksen jo ulkona ilmenneelle seikalle — kylä oli tyhjennetty hätäilemättä ja hyvässä järjestyksessä. Kaikki arvokas oli viety pois — ainoastaan muutamia rikkinäisiä tarvekaluja oli jälellä osoittamassa, että siellä oli joskus ollut ihmisten asuinsijoja.
Waldo oli lopen ymmällä. Hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miltä suunnalta hänen piti etsiä. Iltapäivän loppuosan hän harhaili kallioseinämän ulkonemilla, käväisten milloin missäkin luolassa.
Mikähän niistä oli ollut Nadaran? Hän koetti mielessään kuvitella tytön elämää tässä karkeassa, alkeellisessa ympäristössä, kansansa keskuudessa, eläintämuistuttavien miesten ja naisten parissa. Nadara ei tuntunut sopivan ympäristöönsä eikä kansaansa. Waldo oli varma, että tyttö oli täällä oudompi kuin Lättäjalka olisi ollut jossakin Back-lahden seurustelusalissa.
Kuta enemmän hän ajatteli Nadaraa, sitä surullisemmaksi hän muuttui. Hän koetti uskotella itselleen sen olevan pelkästään pettymystä, koska hän ei ollut suunnitelmainsa mukaan saanut kiittää tyttöä hänen osoittamastaan ystävällisyydestä eikä näyttää, ettei hänen luottamuksensa Waldon uljuuteen ollut osunut väärään. Mutta aina hän havaitsi ajatuksiensa kiertyvän Nadaraan pikemminkin kuin hänen seikkailunsa luulotellun tarkoituksen ympärille.
Sinä yönä hän nukkui hylätyissä luolissa ja lähti seuraavana aamuna jälleen etsimään Nadaraa. Kolme päivää hän haeskeli pienessä laaksossa, mutta turhaan. Siellä ei ollut jälkeäkään mistään muusta kylästä.
Sitten hän siirtyi toiseen, edellisestä pohjoiseen olevaan laaksoon. Viikkokausia hän samoili sinne tänne vaivojensa palkkioksi edes näkemättä ainoatakaan inhimillistä olentoa.
Eräänä päivänä kohta keskipäivän jälkeen noustuansa erään harjanteen laelle tutkimaan uusia laaksoja hän äkkiä joutui vastakkain rotevan, karvaisen miehen kanssa. Molemmat pysähtyivät, ja karvapeitteinen muljautteli pieniä, ilkeitä silmiään.
»Minä voin tappaa sinut», ärisi villi.