Waldoa ei vähääkään haluttanut otella — hän oli etsimässä tietoja. Mutta miehen kerkeä tervehdys pyrki hymyilyttämään häntä. Ihan saman tervehdyksen hän oli saanut Sagilta, surmaajalta, käydessään viimeistä kertaa rannikolla.
Se luiskahti näiltä kehittymättömiltä miehiltä yhtä kerkeästi ja liukkaasti kuin »hyvää huomenta» lähtee ihmisten huulilta sivistyneiden rotujen keskuudessa. Mutta hän tajusi, että viimemainittujen parissa sillä kuitenkin oli vastineena jäykkä tuijotus, jonka toisilleen oudot anglosaksilaisen rodun miehet luovat toisiinsa.
»Meillä ei ole mitään riitaa keskenämme», vastasi Waldo. »Ollaan ystävyksiä.»
»Sinua peloittaa», herjasi karvainen olento.
Waldo osoitti mustaa talja-asuaan.
»Kysy Nagoolalta», kehoitti hän.
Mies katsahti hänen voitonmerkkiinsä. Sen kelvollisempaa todistusta miehen uljuudesta oli mahdoton kuvitella. Hän astui askeleen likemmäksi tarkastaakseen sitä huolellisemmin.
»Täysikasvuinen ja ihan terve», jupisi hän itsekseen. »Tämä ei ole tautiin kuolleelta ruholta nyljetty, kulunut ja kapinen talja.»
»Miten sinä surmasit Nagoolan?» tiedusti hän sitten äkkiä.
Waldo viittasi keihääseensä, veti sitten taljan syrjään ja näytti ruumiissaan olevia helakoita, äskenparantuneita naarmuja.