»En tiedä, missä tyttö on», vastasi ukko totuudenmukaisesti, »mutta Korth viruu kuolleena pienellä aukeamalla kolmen ison puun tuolla puolen. Eräs väkevä mies surmasi hänet, kun hän raahasi Nadaraa tiheikköön —»
»Entä anastiko mies tytön itselleen?» kiljaisi Lättäjalka. »Sinä vanha varas! Tämä on sinun puuhiasi. Aina olet koettanut petollisesti riistää minulta tämän tytön siitä pitäen, kun sait tietää minun haluavan häntä. Minne he lähtivät? Nopeasti, ennenkuin tapan sinut!»
»En tiedä sitä», vakuutti vanhus. »Etsin tuntikausia, pimeän tuloon saakka, mutta en löytänyt heitä kumpaakaan, eivätkä vanhat silmäni enää pysty terävästi vainuamaan, joten minun oli pakko luopua etsimästä ja aamun tullen palata tänne.»
»Jäljet alkavat puukolmikon luota, niinkö sanoit?» karjui Lättäjalka.
»Se riittää — minä kyllä heidät löydän. Ja kun palaan tyttö muassani,
ennätän sittenkin tappaa sinut; nyt se viivyttäisi minua liiaksi.»
Senjälkeen luolamies riensi metsään.
Nadaran jälkien etsiminen vei häneltä puoli päivää, mutta vihdoin hän ne tapasi, ja kun tyttö ei ollut lainkaan koettanut niitä salata, eteni Korth ripeästi ajaessansa takaa aavistamatonta tyttöä. Mutta villi ei ollut yhtä nopsajalkainen kuin Nadara, ja ajosta näytti sukeutuvan pitkällinen.
Waldon herätessä paahtoi aurinko hänen kasvoihinsa, ja vaikka hänen ruumiinsa oli herpautunut ja hellä, tunsi hän kuitenkin olevansa kyllin vahva jatkaakseen matkaansa. Mutta hän ei tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt mennä.
Kun Nadara oli nyt kääntynyt häntä vastaan, ei koko saari enää ollut hänestä minkään arvoinen, ja hän oli suuntaamaisilllaan askeleensa takaisin kaukaiselle luolalleen, josta käsin hän saattoi usein käydä merellä, kun hänen mielessään äkkiä syntyi päätös, että hänen oli uudelleen tavattava tyttö hänen ilmeisestä vihamielisyydestänsä huolimatta ja hänen omilta huuliltaan kuultava tarkka selitys hänen vihansa syystä.
Hän ei ollut aavistanut, että tytön ystävyyden menetys olisi kolahtanut häneen niin kipeästi. Sekä hänen ylpeyttänsä että sydäntänsä kirveli, kun hän ajatteli ärtyneitä tunteitaan.
Hän oli luonnollisesti jokseenkin varma, että Nadaran käytös johtui hänen raukkamaisesta karkaamisestaan, jonka tähden hän oli jo kauan kärsinyt mitä ankarimpia omantunnonvaivoja ja katkeraa katumusta. Mutta hänestä tuntui, ettei tytön kostonhimoista esiintymistä voinut selittää edes hänen ritarillisuuden ja kiitollisuuden vaatimuksia pahasti loukkaava menettelynsä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että koska Nadara, kuten hän luuli, oli salakavalasti käynyt hänen kimppuunsa hänen parhaillansa puolustaessaan tyttöä, oli tämä menettänyt kaiken oikeuden vaatia häneltä kiitollisuutta aikaisemmin osoittamastaan hyväntahtoisuudesta, mutta samalla kun se hänelle selvisi, väikkyi hänen mielessään toinenkin ajatus, nöyryyttävä ajatus — hän halusi sittenkin tavata Nadaran!