Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli menettänyt ylpeytensä niin tarkoin, että hän tahtoi vapaaehtoisesti etsiä käsiinsä sellaisen henkilön, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä ja loukannut häntä, ja pyrkiä hieromaan sovintoa hänen kanssaan. Sitä oli mahdoton ajatella, mutta samalla kun hän myönsi sen, hän sittenkin lähti etsimään Nadaraa.
Waldoa kummastuttivat suuresti nämä omituiset tunteet, jotka vetivät häntä Nadaran puoleen, ja hän piti niitä perinnöllisinä laumavaistoina.
Hän ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että menneiden yksinäisten kuukausien aikana hän oli tuskin ollenkaan kaivannut Back-lahden rannalla asuvia ystäviään, että hänen ajatuksensa olivat pyörineet luolatytön ympärillä tuhansia kertoja useammin kuin heidän.
Hän ei tajunnut, ettei hän ikävöinnyt monilukuista seuraa, ettei se johtunut yhteiskuntavaistosta, vaan että sen oudon kaipauksen olisi yksi ainoa olento saattanut tyydyttää. Niin, Waldo Emerson ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, ja todennäköistä oli, ettei se selviäisikään hänelle ennenkuin liian myöhään.
Nuori mies yritti palata edellisen päivän taistelupaikalle, mutta hän oli ollut niin huumautunut ottelusta, ettei hän selvästi muistanut, mihin suuntaan hän oli lähtenyt aukeamalta.
Niinpä hän sattumalta osuikin ihan päinvastaiseen suuntaan ja astui pian pensaikosta lähellä matalaa kalliota, jonka seinämässä oli paljon luolanaukkoja. Kaikkialla hyöri luolayhteiskunnan nyreitä, kovaosaisia jäseniä, jotka viettivät raakalaiselämää melkein alituisesti vaeltamalla toisilta likaisilta, epämukavilta asuinsijoilta toisille yhtä siivottomille ja kehnoille.
Heidät nähdessään Waldo ei paennut säikähtyneenä, kuten hän varsin varmasti olisi tehnyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Sen sijaan hän itseensä luottavana asteli heitä kohti.
Hänen lähestyessään he keskeyttivät puuhansa ja silmäilivät häntä epäluuloisesti. Sitten alkoi useita vankkoja miespuolisia otuksia varovasti hiipiä hänen luoksensa.
He pysähtyivät sadan metrin päähän.
»Mitä tahdot?» huusivat he. »Jos tulet kyläämme, saatamme tappaa sinut.»