Ennenkuin Waldo ennätti vastata, kömpi lähellä kallion juurta sijaitsevasta luolasta vanhus. Niin pian kuin hänen katseensa osui muukalaiseen, lähti hän rientämään niin nopeasti kuin vanhoilla jaloillaan pääsi hurjien otusten muodostaman pienen vastaanottokomitean luokse.
Hetkisen hän puheli heille hiljaa, ja hänen puhuessansa Waldo tunsi hänet samaksi ukoksi, joka oli ollut Nadaran seurassa edellisenä päivänä aukeamalla tapahtuneen kamppailun aikana. Hänen lopetettuaan puheensa näytti muuan luolamiehistä suostuvan elähtäneen vanhuksen ehdotukseen, mikä se sitten lieneekään ollut, ja Waldo näki kaikkien muiden nyökkäävän hyväksyvästi.
Sitten ukko lähestyi verkkaisesti Waldoa. Tultuaan ihan likelle hän alkoi puhua.
»Minä olen vanha mies», virkkoi hän. »Thandar ei halua surmata iäkästä ukkoa.»
«En tietystikään. Mutta mistä tiedät, että nimeni on Thandar?» tiedusti
Waldo.
»Nadara, tyttäreni, kertoi sinusta. Eilen katselimme, kun taistelit sen Nagoolan pojan kanssa — silloin Nadara ilmoitti, kuka olet. Mitä Thandar etsii Lättäjalan kansan keskuudesta?»
»Tulen ystävänä», vastasi Waldo, »Nadaran ystävien luokse. Lättäjalasta en välitä vähääkään. Hän ei ole Nadaran ystävä, ja Nadaran ystävät ovat Thandarin ystäviä ja hänen vihamiehensä Thandarin vihamiehiä. Missä on Nadara — mutta ensiksi: missä on Lättäjalka? Olen tullut surmaamaan hänet.»
Nämä sanat ja niihin sisältyvä hurja haaste luiskahtivat sivistyneen ja hienostuneen Waldo Emerson Smith-Jonesin kieleltä ikäänkuin hän olisi syntynyt ja kasvanut tämän villin saaren kivisimmässä, kolkoimmassa luolassa, eivätkä ne kuulostaneet hänestä oudoilta eivätkä tavattomilta. Hänestä tuntui kuin hän olisi lausunut mitä luonnollisimmat ja oloihin parhaiten soveltuvat sanat.
»Lättäjalka ei ole täällä», virkkoi vanhus, »eikä myöskään Nadara. Hän
—» Mutta Waldo keskeytti.
»Entä Korth sitten?» kysyi hän. »Missä on Korth? Voin tappaa hänet ensiksi ja Lättäjalan vasta hänen palattuaan.»