Ukko silmäili puhujaa teeskentelemättömän ällistyneenä.
»Korthko!» huudahti hän. »Korth on kuollut. Etkö ehkä tietänyt, että eilen surmaamasi mies oli Korth?»
Waldon silmät menivät hämmästyksestä yhtä levälleen kuin äsken vanhuksen.
Korth! Hän oli tappanut hirveän Korthin paljain käsin — saman Korthin, joka yhdellä ainoalla kämmeneniskulla saattoi musertaa täysikasvuisen miehen pään.
Hän muisti selvästi ja sananmukaisesti, miten Nadara oli kuvaillut tätä kauheata raakalaista, vaivaten hänen pelon ärsyttämiä hermoparkojaan heidän lähestyessään Lättäjalan kylää. Ja nyt hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli kohdannut ja surmannut sen olennon, jota karttaakseen hän oli niin pelokkaana karannut muutamia kuukausia sitten!
Ja — ihme ja kumma — hänen mieleensäkään ei ollut johtunut käyttää aseita, joita hän oli niin monta tuntia näperrellyt ja joiden käyttöä hän oli niin monta kuukautta harjoitellut valmistautuakseen juuri tätä tilaisuutta varten. Äkkiä hän muisti ukon maininneen, ettei Nadara ollut saapuvilla.
»Missä hän on — Nadara?» huudahti hän, pyörähtäen niin äkkiä vanhuksen puoleen, että toinen peräytyi levottomana.
»En ole tehnyt hänelle mitään pahaa», ehätti hän vakuuttamaan. »Lähdin häntä etsimään ja olisin tuonut hänet takaisin, mutta olen vanha enkä löytänyt häntä. Silloin kun olin nuori, ei kansani keskuudessa ollut minua parempaa vainuajaa eikä valtavampaa soturia, mutta —»
»Niin, niin», kivahti Waldo kärsimättömästi, »mutta Nadara! Missä hän on?»
»En tiedä», vastasi vanhus. »Hän poistui luotani, enkä minä löytänyt häntä. Muistan hyvin, miten miehet vuosia sitten, kun vihollisten jäljet olivat hämärät ja riistan löytäminen vaikeata, tulivat pyytämään minua avukseen, mutta nyt —»