Tytöltä pääsi pieni kirkaisu, ja hän lähti juoksemaan. Mutta hän oli hyvin väsynyt päiväkausia kestäneestä, hellittämättömästä taivalluksesta, joka oli pahasti kalvanut hänen kestävyyttään, eikä niin ollen ollut kummakaan, että hän kompastui ja kaatui ennätettyään tuskin harpata kymmentäkään askelta.
Tuskin hän oli päässyt jälleen pystyyn, kun Lättäjalka jo oli hänen kimpussaan, tarttuen toisella kädellään hänen käsivarteensa.
»Tule mukaani sovinnossa tai muutoin tapan sinut!» kiljaisi raakalainen.
»Tapa minut sitten!» tokaisi epätoivoinen tyttö. »Sillä en ikinä lähde mukaasi. Ennen surmaan itse itseni.»
Lättäjalka ei tahtonut tappaa häntä eikä myöskään mielinyt päästää häntä käsistään, kuten hyvin todennäköisesti kävisi, jos häntä ahdistaisi olento, jonka parhaillaankin täytyi olla ihan lähellä heitä.
Jos hän saisi pidetyksi tytön äänettömänä, voisivat he ehkä pysyä piilossa ruohikossa, kunnes heidän etsijänsä olisi mennyt ohitse, ja niinpä Lättäjalka sen ajatuksen mukaisesti laski karkeasti kätensä Nadaran suulle ja kiskoi häntä takaisin äsken tekemiänsä jälkiä myöten.
Tyttö rimpuili, lyöden ja kynsien karvaista otusta, joka veti häntä muassaan, mutta hän oli villin kynsissä yhtä avuton kuin vuorokauden vanha lapsi.
Hän ei aavistanut, että apua oli niin likellä, sillä muutoin olisi hän jollakin tavoin saanut suunsa vapaaksi ja parkaissut ainakin kerran. Asiain näin ollen häntä kummastutti se, että Lättäjalka siten koetti pitää häntä hiljaa, kun kerran lähettyvillä ei ollut ketään kuulemassa hänen hätähuutojaan.
Jo useita päiviä hän oli tietänyt luolamiehen vainuavan häntä, sillä käännyttyänsä kerran takaisin hän oli lyhyen matkan päästä sivuuttanut harjanteen, jonka ylitse hän oli edellisenä päivänä tullut, ja nähnyt siellä tanakan miesolennon ja tuntenut hänen kömpelön, laahustavan käyntinsä.
Se tieto sai hänet loittonemaan vanhasta kotikylästään, jota kohti hän oli suunnannut matkansa eksyttyään Thandarin jäljiltä, ja hän oli lähtenyt etsimään uutta seutua, jossa hän voisi eksyttää Lättäjalan kintereiltään.