Pian hän oli löytänytkin kohdan, jolla seisoen — hän oli sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittainen — hän saattoi silmäillä ympäröivää viidakkoa.
Vähän aikaa tarkkailtuaan hän huomasi ruohonlatvojen huojuvan vähän matkan päässä hänestä. Senjälkeen tarvitsi hänen vain vainuta jälkiä.
Kun Lättäjalka kuuli kahinan, jonka hän otaksui johtuvan vihollisensa liikkeestä, hän heitti Nadaran olalleen ja lähti juosujalkaa päinvastaiseen suuntaan — poiketen suorakulmaisesti omilta jäljiltään.
Hänen juonensa osoittautuikin tepsiväksi, sillä kun Waldo saapui kohtaan, jossa hän oli laskenut joutuvansa luolamiehen jäljille, ei hän löytänyt merkkiäkään viimemainitusta, ja tutkiessaan ympäristöä päästäkseen jäljille hänellä hukkaantui monta kallista minuuttia. Mutta vihdoin hän ne löysi ja alkoi juosta korkeassa ruohikossa kahta vinhemmin.
Hänen edettyään vain lyhyen matkaa, jäljet veivät äkkiä aukealle lakeudelle lähelle niiden kukkuloiden juurta, jotka olivat olleet näkyvissä hänen nähdessään vilahduksen Nadarasta.
Edellään hän näki molemmat etsimänsä — Nadara oli Lättäjalan tukevilla hartioilla — ja luolamies kiiti kallioseinämässä ammottavia luolia kohti. Jos hän ennättäisi sinne, saattaisi hän puolustaa jotakin luolista yhtä ainoata ahdistajaa vastaan rajattoman kauan.
YHDESTOISTA LUKU
Vangiksi
Melkein heti Waldon ilmestyttyä viidakosta huomasi Nadara hänet, riuhtaisi itsensä irti ja heittäytyi pois Lättäjalan hartioilta.
Nyt tyttö rimpuili hurjasti päästäkseen ryöstäjänsä kynsistä. Lättäjalan käsityksen mukaan ei ollut muuta kuin yksi mahdollinen ratkaisu. Hänen oli nyt oteltava, mutta tyttö ei ikinä pääsisi häneltä karkuun.