Muuta hän ei sanonut. Seuraavalla hetkellä hän oli poissa, ja koppia valaissut himmeä hohde muuttui sysimustaksi pimeydeksi.
"Miellyttävä vanhus, tuo nainen", lausui vierelläni ääni.
"Ken puhuu?" kysyin.
"Minä, toverisi, jolla on tänään ollut kunnia taistella olka olassa uljaimman miehen kanssa, jonka rintaa barsoomilaisen soturin merkki ikinä on koristanut."
"Jumalan kiitos, ettet ole kuollut", sanoin. "Olin huolissani sen ilkeän iskun johdosta, jonka sait päähäsi."
"Se vain huumasi minut", vastasi hän. "Pelkkä raapaisu."
"Kentiespä olisi ollut yhtä hyvä, jos se olisi ollut surmanisku", sanoin. "Näytämme olevan kauniisti satimessa, ja meillä on loistavat toiveet kuolla nälkään ja janoon."
"Missä olemme?"
"Areenan alla", vastasin. "Suistuimme samaan aukkoon, johon Issus pääsi karkuun ollessaan melkein käsissämme."
Hän naurahti hiljaa, rattoisasti ja huolettomasti, sitten hän hapuili pimeässä, kunnes löysi olkapääni. Vetäen korvani suullensa hän kuiskasi: