Poikani! En voinut uskoa korviani. Hitaasti nousin ja katsoin miellyttävää nuorukaista silmiin. Kun nyt katselin häntä tarkoin, aloin ymmärtää, minkä vuoksi hän oli vetänyt minua niin voimakkaasti puoleensa. Hänen puhtaissa, hienoissa piirteissään oli paljon hänen äitinsä verratonta kauneutta, mutta niiden kauneus oli voimakkaan miehekästä, ja hänen harmaat silmänsä ja niiden ilme olivat samanlaiset kuin minun.
Nuorukainen seisoi vastassani, ja hänen katseestaan kuvastui toivonsekaista epävarmuutta.
"Kerro minulle äidistäsi!" sanoin. "Kerro minulle kaikki, mitä osaat niiden vuosien ajalta, jotka tyly kohtalo on pitänyt minut poissa hänen rakkaasta seurastaan!"
Ilosta huudahtaen hän juoksi luokseni ja kietoi kätensä kaulaani, ja painaessani poikaani rintaani vasten kyyneleet kihosivat hetkeksi silmiini, ja olin tukehtumaisillani kuin hentomielinen hupakko — mutta sitä en sure enkä häpeile. Pitkän elämäni aikana olin oppinut, että mies saa näyttää herkältä ja pehmeältä, kun naiset ja lapset ovat kysymyksessä, ollen kuitenkin kaikkea muuta kuin raukka joutuessaan elämän karummille poluille.
"Vartalosi, liikkeesi, peloittavan rohkea ja taitava miekankäyttelysi", sanoi nuorukainen, "kaikki ne ovat sellaisia kuin äitini on tuhansia kertoja minulle kuvaillut. Mutta vaikkakin ne olivat ilmeisiä todistuksia, niin tuskin sittenkään saatoin uskoa, sillä se näytti minusta niin mahdottomalta, niin voimakkaasti kuin toivoinkin sen olevan totta. Tiedätkö, mikä paremmin kuin mikään muu sai minut siitä varmaksi?"
"Mikä, poikani?" kysyin.
"Ensimmäiset minulle lausumasi sanat — ne koskivat äitiäni. Ei kukaan muu paitsi se mies, joka rakasti äitiäni niin kuin äitini on kertonut isäni rakastaneen, olisi ensimmäiseksi ajatellut häntä."
"Vuosikausiin, poikani, on tuskin ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin äitisi säteilevät kasvot eivät olisi väikkyneet silmieni edessä. Kerro hänestä!"
"Ne, jotka ovat kauimmin tunteneet hänet, sanovat, ettei hän ole muuttunut, jollei vielä kauniimmaksi — jos se olisi mahdollista. Vain silloin, kun hän luulee, etten ole häntä näkemässä, hänen kasvonsa käyvät hyvin vakaviksi ja, oi, niin kaihoisiksi. Hän ajattelee aina sinua, isä, ja koko Helium suree hänen kanssaan ja hänen tähtensä. Hänen isoisänsä kansa rakastaa häntä. Se rakasti sinua myöskin ja suorastaan palvoo sinun, Barsoomin pelastajan muistoa.
"— Joka vuosi samana päivänä, jolloin sinä kiidit puolikuolleen maailman poikki avaamaan niiden jylhien ovien salaperäisiä lukkoja, joiden taakse oli kätketty lukuisain miljoonien kaipaama valtava elinvoima, pidetään suuret juhlat kunniaksesi. Mutta kyyneliä sekaantuu kiitolliseen ylistykseen, vilpittömän surun kyyneliä senjohdosta, ettei tämän riemun aikaansaaja ole juhlijoiden joukossa nauttimassa heidän kanssaan siitä elämänilosta, jonka hän antoi heille, uhraten oman henkensä. Koko Barsoomissa ei ole suurempaa nimeä kuin John Carter."