"Entä minkä nimen on äitisi antanut sinulle, poikani?" kysyin.
"Heliumin kansa pyysi, että minulle annettaisiin isäni nimi, mutta äitini ei siihen suostunut, selittäen että sinä ja hän olitte yhdessä valinneet minulle nimen ja että sinun toivomustasi olisi ennen kaikkea noudatettava, joten hän antoi minulle sinun haluamasi nimen, yhdistäen teidän kummankin nimenne — Carthoris."
Xodar oli ohjannut konettamme sillä aikaa kun puhelin poikani kanssa.
Nyt hän kutsui minua.
"Aluksemme keula painuu pahasti alaspäin, John Carter", hän selitti.
"Niin kauan kun kohosimme jyrkästi ylöspäin, ei sitä huomannut, mutta
asia on toisin nyt, kun koetan pysytellä vaakasuorassa suunnassa.
Keulan murtuessa on yksi etumaisista sädesäiliöistä rikkoutunut."
Se oli totta, ja vauriota tarkastaessani huomasin sen paljon vakavammaksi kuin olin otaksunut. Sen lisäksi, että lentomme oli tuntuvasti hitaampaa, kun meidän oli pakko pitää keulamme jyrkästi ylöspäin säilyttääksemme vaakasuoran suuntamme, haihtui etusäiliöistä työntäviä säteitä yhä enemmän, joten ei saattanut kestää kuin tunnin tai hieman kauemmin, kun kelluisimme ilmassa perä ylöspäin ja avuttomina.
Olimme hieman vähentäneet nopeuttamme, kun aloimme tuntea olevamme turvassa, mutta nyt tartuin uudelleen peräsimeen ja panin erinomaisen pikku koneemme täyteen vauhtiin, joten taaskin kiidimme pohjoista kohti hirvittävää kyytiä. Sillä välin Carthoris ja Xodar puuhailivat työkaluineen keulassa olevan suuren repeämän ääressä toivottomassa työssä, koettaen salvata tulvimalla karkaavia säteitä.
Oli vielä pimeä, kun sivuutimme jääpeitteen ja pilvialueen pohjoisrajan. Allamme lepäsi luonteenomainen marsilaismaisema: ammoin kuivuneen meren aaltoileva keltainen pohja, sitä ympäröivät matalat kukkulat, siellä täällä muinaisten asukkaiden jylhiä, äänettömiä kaupungeita, valtavan rakennustaidon luomia upeita rakennuksia, joissa nyt asustivat vain aikoinaan voimakkaan rodun aikakausien takaiset muistot ja Barsoomin isot valkeat apinat.
Kävi yhä vaikeammaksi pitää pientä alustamme vaakasuorassa suunnassa. Yhä alemmaksi keula painui, kunnes oli pakko pysäyttää koneet, ettei lentomme päättyisi nopeaan syöksymiseen maata kohti.
Kun aurinko nousi ja uuden päivän valo karkoitti yön pimeyden, nytkähti aluksemme viimeisen kerran suonenvedontapaisesti, kallistui toiselle syrjälleen, niin että kansi kävi vaarallisen viettäväksi, ja alkoi sitten hitaasti kaartaa pois suunnastaan keulan yhtä mittaa painuessa alemmaksi.
Tarrauduimme ääritankoihin ja tukipylvääseen, ja kun vihdoin näimme lopullisen kellahduksen olevan käsillä, kiinnitimme varuksiemme soljet aluksen kupeissa oleviin renkaisiin. Seuraavalla hetkellä kansi kääntyi pystysuoraan, ja me riipuimme hihnojemme varassa jalkojemme sätkytellessä lähes kahdentuhannen metrin korkeudessa maasta.