"Ja minä tulen mukaasi", lausui Carthoris.
"Ja minä", säesti Xodar.
"Ei kumpikaan teistä tule", vastasin. "Tämä tehtävä vaatii hiljaista hiipimistä ja nopeata harkintaa eikä voimaa. Yhdelle se saattaa onnistua, kun taas useampia kenties tuho kohtaisi. Menen yksin. Jos tarvitsen apua, niin palaan luoksenne."
Se ei ollut heille mieleen, mutta he olivat kumpikin kelpo sotureita, ja olimme sopineet, että käskyvalta olisi minulla. Aurinko oli jo alhaalla, joten minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin Barsoomin äkkiä alkava pimeys verhosi meidät.
Annettuani Carthorisille ja Xodarille vielä viimeiset ohjeet siltä varalta, etten palaisi, sanoin heille kaikille jäähyväiset ja lähdin ripeästi kaupunkia kohti.
Laskeutuessani kukkuloilta kiiti lähempi kuu vinhaa vauhtiaan taivaankannella. Sen kirkkaassa hohteessa muinainen, barbaarisen loistava kaupunki välkkyi kuin kiillotettu hopea. Kaupunki oli rakennettu kukkuloiden juurella oleville loivan aaltomaisille kummuille, joiden rinteet olivat kaukaisessa, hämärässä muinaisuudessa olleet meren rantana. Senjohdosta oli minun varsin helppo päästä huomaamatta kaupungin kaduille.
Näissä autioissa kaupungeissa asustavat vihreät heimot käyttävät harvoin muita kuin muutamia, keskiaukion ympärillä olevia rakennuskortteleja, ja kun heidän kulkuteinään ovat aina kuivuneiden merien pohjat, on tavallisesti jokseenkin helppoa hiipiä salaa kaupunkiin kukkuloiden puolelta.
Kaduilla liikkuessani pysyttelin tarkoin seinien tummissa varjoissa. Poikkikatujen kohdalla pysähdyin aina hetkiseksi, ollakseni varma siitä, ettei ketään ollut näkyvissä, ennenkuin nopeasti juoksin toisella puolella olevaan pimentoon. Sillä tavoin pääsin kenenkään huomaamatta likelle aukiota. Saapuessani asuttuun kaupunginosaan, huomasin olevani lähellä sotilaiden majapaikkoja, sillä kuulin rakennuskorttelien keskellä olevilta pihoilta niihin suljettujen thoatien ja zitidarien kiljauksia ja murahtelua.
Nämä vanhat tutut äänet, jotka ovat niin luonteenomaisia vihreiden marsilaisten elämälle, herättivät riemuisan tunteen rinnassani. Tuntui melkein siltä, kuin olisin palannut kotiin oltuani kauan poissa. Näitä ääniä oli kuulunut silloinkin, kun ensi kertoja olin verrattoman Dejah Thorisin seurassa Koradin kuolleen kaupungin ikivanhoissa marmorisaleissa.
Seisoessani varjossa heimon jäsenten ensimmäisen asuinkorttelin etäisimmässä kulmassa, näin sotureja lähtevän useista rakennuksista. He menivät kaikki samaan suuntaan, aukion keskellä olevaa isoa rakennusta kohti. Tunsin vihreiden marsilaisten tavat hyvin ja arvasin, että joko tämä rakennus oli ylimmän päällikön majapaikka tai sitten siinä oli sali, jossa jeddak otti vastaan jedinsä ja alemmat päällikkönsä. Joka tapauksessa oli ilmeisesti tekeillä jotakin sellaista, joka saattoi olla yhteydessä Tars Tarkasin äskeisen vangiksi joutumisen kanssa.