Tuskin olin tullut käytävään, kun näin sen toisessa päässä kolme sotilasta, samat, joiden olin juuri äsken nähnyt lähtevän huoneesta. He kääntyivät oikealle poistuen näkyvistäni. Nopeasti kiiruhdin käytävää pitkin heidän jäljessään. Menettelyni oli harkitsematonta, mutta olin kiitollinen kohtalolle, joka oli tarjonnut minulle tällaisen tilaisuuden, enkä voinut antaa sen nyt luisua käsistäni.
Käytävän toisessa päässä oli kierreportaat, jotka veivät sekä ylös- että alaspäin. Sotilaat olivat ilmeisesti poistuneet kerroksesta niitä myöten. Olin varma, että he olivat menneet alas eivätkä ylös, sillä tunsin nämä muinaisaikaiset rakennukset ja warhoonien menettelytavat.
Olin itsekin aikoinani ollut pohjoiswarhoonien julmien heimojen vankina ja muisto maanalaisesta kopista, jossa olin virunut, on vieläkin elävästi mielessäni. Pidinkin senvuoksi varmana, että Tars Tarkas oli jonkun läheisen rakennuksen alla olevissa synkissä holveissa ja että minun olisi alhaalta etsittävä sotilaiden jälkiä, jotka veivät hänen koppiinsa.
En ollutkaan väärässä. Kiertoportaiden alapäässä tai oikeammin siinä, missä ne yhtyivät ensimmäisen kerroksen lattiaan, näin että aukko jatkui kellariin, ja kun silmäsin alaspäin, näin soihdun lepattavassa valossa takaa-ajamani kolmikon.
He laskeutuivat rakennuksen alla oleviin kellareihin, ja turvallisen välimatkan päässä seurasin heidän häilyvää valoaan. Jouduimme sokkeloisiin, kiemurteleviin käytäviin, joita valaisi vain heidän soihtunsa. Olimme kävelleet kenties lähes sata metriä, kun seurue äkkiä poikkesi oikealla olevasta ovesta. Riensin niin nopeasti kuin pimeässä uskalsin siihen kohtaan, missä he olivat poistuneet käytävästä. Avoimen oven läpi näin heidän irroittavan kahleita, joilla Tars Tarkas, suuri tharkilainen, oli kiinnitetty seinään.
Tyrkkien häntä raa'asti keskellään he palasivat heti kopista niin nopeasti, että olin vähällä joutua kiinni. Mutta ehdin kuitenkin juosta käytävää myöten samaan suuntaan kuin olin tullut heidän perässään, kyllin kauas ollakseni heidän soihtunsa valokehän ulkopuolella, kun he astuivat ulos kopista.
Olin luonnollisesti otaksunut, että he veisivät Tars Tarkasin pois samaa tietä kuin olivat tulleet, joten he olisivat menneet poispäin minusta. Mutta harmikseni he kopista tultuaan pyörsivätkin minua kohti. En voinut tehdä muuta kuin rientää heidän edellään ja pysytellä pimeässä niin etäällä, ettei heidän valonsa ulottunut minuun saakka. En rohjennut pysähtyä mihinkään monista pimeistä poikkikäytävistä, sillä eihän minulla ollut aavistusta, minne päin he kääntyisivät. Olihan yhtä mahdollista, että joutuisin juuri siihen käytävään, jota myöten hekin aikoivat kulkea, kuin johonkin toiseen.
Nopea liikkuminen näissä pimeissä holveissa ei tuntunut lainkaan turvalliselta. Enhän tietänyt, millä hetkellä suistuisin päistikkaa johonkin hirvittävään kuoppaan tai kohtaisin jonkun kamalan otuksen, joita asusti kuolevan Marsin autioiden kaupunkien alaisissa manaloissa. Takanani tulevien miesten soihdusta säteili minulle saakka heikkoa hohdetta, jonka valossa parhaiksi eroitin käytävän mutkat aivan edestäni ja vältyin iskemästä päätäni käänteissä seinään.
Äkkiä jouduin sellaiseen kohtaan, mistä haarautui viisi käytävää. Olin kiiruhtanut niistä yhteen jonkun matkaa, kun soihdun himmeä valo häipyi ympäriltäni. Pysähdyin kuuntelemaan takanani olevan seurueen ääniä, mutta kaikki oli hiljaista kuin haudassa.
Heti käsitin, että sotilaat olivat vankeineen menneet johonkin toiseen käytävään, ja riensin takaisin tuntien melkoista kevennystä, kun nyt joutuisin paljon turvallisempaan ja mieluisampaan asemaan, heidän taaksensa. Mutta palaaminen olikin paljon hitaampaa kuin eteneminen oli ollut, sillä nyt oli pimeys sysimustaa.