Noin kolmensadan metrin päässä minusta purkautui joki, kuten näytti, suoraan kallion juurelta. Siltä suunnalta näytti olevan toivotonta etsiä pakotietä, minkä vuoksi ryhdyin uudelleen tarkastamaan metsää.
Kallioseinämä kohosi yläpuolellani hyvinkin puolentoista kilometrin korkeuteen. Aurinko ei vielä valaissut sitä kirkkaasti, ja sen himmeän keltainen väri häämötti synkästä varjosta. Siellä täällä sitä halkoivat tumman punaiset ja vihreät juomut ja uurteet, ja muutamin paikoin näkyi myöskin valkeita kvartsiläikkiä.
Kokonaisuudessaan kallioseinämä oli varsin kaunis, mutta pelkäänpä, etten katsellut sitä kovinkaan ihastunein silmin nyt ensi kertaa sitä tarkastaessani.
Silloin tähystelin sitä ainoastaan pakovälineenä, ja kun nopeasti kiitävä katseeni yhä uudelleen harhaili sen laajalla pinnalla etsien jotakin rosoa tai halkeamaa, aloin äkkiä kirota sitä, kuten vanki varmaankin sadattelee koppinsa julmia, heltymättömiä muureja.
Tars Tarkas lähestyi minua nopeasti, mutta vieläkin nopeammin kiiti häntä takaa-ajava, kammottava lauma.
Metsä tuntui olevan ainoa turvamme, ja olin juuri kehoittamaisillani Tars Tarkasia seuraamaan minua sinne, kun aurinko pilkisti kallion reunan takaa. Kun päivän säteet sattuivat himmeään kalliopintaan, säihkyi se miljoonina värähtelevinä säteinä kuin kiillotettu kulta, hehkuva puna, viehkeä vihreä ja hohtava valkoinen — komeampaa ja viehättävämpää näkyä ei ihmissilmä ole milloinkaan katsellut.
Koko kallionseinämä oli, kuten myöhempi tarkastus lopullisesti osoitti, niin täynnä puhtaita kultasuonia, että se näytti läpikotaisin tästä kalliista metallista tehdyltä muurilta, lukuunottamatta niitä kohtia, missä sen keskeyttivät rubiini-, smaragdi- ja timanttirykelmät. Kaikki se antoi vain heikon viittauksen niistä aavistamattomista rikkauksista, joita oli haudattuna syvälle tämän suurenmoisen pinnan taakse.
Mutta sillä hetkellä, jolloin auringon säteet saivat kallioseinämän hehkumaan, herättivät mielenkiintoani eniten useat mustat läikät, jotka nyt näkyivät selvästi upeassa seinässä lähellä puiden latvoja ja joita nähtävästi oli myöskin latvojen alapuolella.
melkein heti älysin, mitä ne olivat: vankassa kalliossa olevien luolien himmeitä aukkoja — kenties pakoteitä tahi väliaikaisia turvapaikkoja, jos vain pääsisimme sinne.
Oli valittavana vain yksi tie, ja se vei oikealla puolellamme olevien valtavan korkeiden puiden kautta. Tiesin varsin hyvin, että itse kykenin niihin kiipeämään, mutta isoruhoiselle ja tavattoman raskaalle Tars Tarkasille se kenties olisi ylivoimainen tehtävä, sillä parhaassakin tapauksessa marsilaiset ovat perin huonoja kiipijöitä. Koko tällä vanhalla kiertotähdellä en milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoatakaan kukkulaa tai vuorta, joka olisi ollut tuhatta kahtasataa metriä korkeampi kuivuneiden merien pohjasta lukien, ja kun niiden rinteet kohosivat asteittain lähelle niiden huippuja, niin ei siellä tarjoutunut kovinkaan paljon tilaisuutta kiipeämiseen. Eivätkä marsilaiset olisikaan välittäneet tilaisuuksista, vaikka niitä olisi heille tarjoutunutkin, sillä aina he saattoivat löytää kiertotähtien kaikkien jyrkkien paikkojen ympäri, ja näitä teitä he käyttivät mieluummin kuin lyhempiä, mutta vaivaloisempia.