Mutta ei ollut ajateltavissa mitään muuta keinoa kuin koettaa kiivetä kallion kupeella oleviin puihin ja yrittää niistä päästä ylhäällä oleviin luoliin.
Tharkilainen tajusi heti suunnitelman kaikki mahdollisuudet ja vaikeudet, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja ripeästi me lähdimme oikaisemaan kallion rinnassa olevia puita kohti.
Hellittämättömät vainoojamme olivat nyt aivan kintereillämme, niin lähellä, että Tharkin jeddakin näytti mahdottomalta päästä metsään ennen heitä. Eivätkä Tars Tarkasin ponnistukset liioin olleet erikoisen innokkaita, sillä Barsoomin vihreät miehet eivät ymmärrä pakenemista, enkä milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoankaan heistä pakenevan kuolemaa, missä muodossa se sitten uhkasikin. Mutta Tars Tarkas oli urhoollisistakin urhoollisin, sen hän oli todistanut tuhansia kertoja, kymmeniätuhansia kertoja, taistellessaan elämästä ja kuolemasta ihmisiä ja petoja vastaan. Arvasinkin senvuoksi, että hänen pakoonsa oli joku muu syy kuin kuolemanpelko, samoin kuin hänkin tiesi, että jokin ylpeyttä ja kunnianhimoa suurempi voima kannusti minua pyrkimään pakoon näiden hurjien tuhohirviöiden kynsistä. Minulle oli kannustimena rakkaus — jumalaista Dejah Thorisia kohtaan tuntemani rakkaus; Tars Tarkasin voimakkaan ja äkillisen elämänrakkauden syytä en kyennyt käsittämään, sillä useammin tharkilaiset etsivät kuolemaa kuin elämää — nämä oudot, julmat, lemmettömät ja onnettomat olennot.
Lopulta saavuimme kuitenkin metsän varjoihin, mutta aivan kintereillämme juoksi nopein vainoojamme — jättiläiskokoinen kasvimies, joka kynnet harallaan pyrki painamaan vertaimevät suunsa ihoomme.
Hän oli lähes sata metriä lähimmän toverinsa edellä, minkä vuoksi kehoitin Tars Tarkasia kiipeämään isoon, kallion juurella kasvavaan puuhun, sillä aikaa kun minä toimittaisin vintiön pois vastuksistamme, joten hitaampi Tars Tarkas saisi tilaisuuden päästä yläoksille, ennenkuin koko lauma olisi kimpussamme ja menettäisimme kaikki paon mahdollisuudet.
Mutta olin tehnyt laskelmani ottamatta tarpeeksi hyvin huomioon lähimmän vastustajani taitoa ja hänen toveriensa nopeutta näiden juostessa meitä kohti.
Kun nostin pitkän miekkani antaakseni otukselle kuoliniskun, pysähtyi se kesken hyökkäystään. Säiläni halkaisi ilmaa sattumatta vastustajaani, kun taas sen vankka häntä heilahti voimakkaasti kuin harmaan karhun käpälä pitkin ruohikkoa ja lennätti minut pitkälleni maahan. Samassa oli hirviö kimpussani, mutta ennenkuin se ennätti painaa kamalat suunsa rintaani ja kurkkuuni, sain minä otteen sen kummastakin kiemurtelevasta kädestä.
Kasvimiehen lihakset olivat hyvin kehittyneet, se oli raskas ja voimakas, mutta maapallolla kehittyneet jänteeni ja vikkelyyteni yhdessä kuristusotteen kanssa olisivat luullakseni tuottaneet minulle voiton, jos meillä olisi ollut aikaa häiritsemättä ratkaista, kumman kunto oli suurempi. Mutta meidän ponnistellessamme ja taistellessamme saman puun juurella, johon Tars Tarkas parhaillaan perin vaivalloisesti kiipesi, näin äkkiä vastustajani olan yli vilahduksen koko vainoojalaumasta, joka nyt oli aivan lähelläni.
Silloin vasta huomasin, minkälaisia olivat uudet hirviöt, jotka olivat tulleet kasvi-ihmisten kanssa kallionkielekkeellä seisovan miehen kaameasta kutsusta. Ne olivat Marsin pelätyimpiä olentoja — Barsoomin isoja valkeita apinoita.
Marsissa aikaisemmin saamieni kokemusten nojalla tunsin perin pohjin ne ja niiden tavat, ja minun on tunnustettava, että tämän kummallisen taivaankappaleen kaikista kauhean pelottavista ja luonnottoman kamalista asukkaista juuri valkeat apinat ovat parhaiten kyenneet herättämään minussa pelkoa lähentelevää tunnetta.