Luulen, että syynä näiden apinoiden minussa synnyttämään tunteeseen on se, että ne niin suuresti muistuttavat maapallon ihmisiä. Niiden ulkomuoto on hyvin inhimillinen, mikä yhtyneenä niiden tavattomaan kokoon tekee perin kolkon vaikutuksen.
Ne ovat neljän ja puolen metrin pituisia ja kävelevät takajaloillaan pystyssä asennossa. Samoin kuin vihreillä marsilaisilla on niilläkin pari väliraajoja ylä- ja alaraajojen keskivälissä. Silmät ovat hyvin lähekkäin, mutta ne eivät ole ulkonevia kuin vihreiden marsilaisten. Korvat ovat ylhäällä, mutta enemmän kupeilla kuin vihreillä ihmisillä kun taas kuono ja hampaat ovat hyvin samanlaiset kuin afrikalaisella gorillalla. Päässä niillä on tavattoman tuuhea, jäykkänä törröttävä tukka.
Tällaisten hirviöiden ja peloittavien kasvimiesten silmiin tuijotin viholliseni olkapään yli, ja yhtenä ainoana valtavana, murisevana, haukkovana, kirskuvana ja raivoisasti surisevana aaltona ne sitten olivat kimpussani — ja kaikista äänistä, joita tunkeutui korviini vaipuessani niiden alle, tuntui kasvimiesten hirvittävä surina minusta kamalimmalta.
Heti paikalla upposi ruumiiseeni parikymmentä pelottavaa torahammasta ja terävää kynttä, kylmien imuhuulien painautuessa verisuoniani vasten. Ponnistelin päästäkseni niistä irti, ja vaikkakin otuksien tavattomat ruhot olivat rusentaneet minut maahan, onnistui minun päästä uudelleen pystyyn. Pitkä miekka oli yhä kädessäni ja tarttuen sitä terästä, joten voin käsitellä sitä tikarin tapaan, käyttelin sitä ahdistajiani vastaan niin tuhoisasti, että kerran jo olin lyhyen hetken aivan vapaana.
Kaikki tämä, jonka kertomiseen on kulunut minuutteja, tapahtui muutamassa sekunnissa, mutta tällä välin Tars Tarkas oli huomannut minun olevan pulassa ja pudottautunut maahan puun alaoksilta, joille hän äärettömästi ponnisteltuaan oli päässyt. Juuri kun torjuin viimeisen minussa kiinni olleen vastustajan kimpustani, hyppäsi kookas tharkilainen vierelleni, ja taaskin taistelimme kylki kyljessä, kuten olimme tehneet satoja kertoja ennenkin.
Kerran toisensa jälkeen hurjat apinat syöksyivät kimppuumme, ja yhä uudelleen me pakotimme ne miekoillamme peräytymään. Kasvimiesten vankat hännät heiluivat pelottavan voimakkaasti ympärillämme, niiden ahdistaessa meitä eri suunnilta tahi hyppiessä vikkelästi kuin vinttikoirat ylitsemme. Mutta joka kerran kun hyökkäys uusiintui, välkkyivät kirkkaat säilät, sellaisten käsien käytteleminä, joita kahdenkymmenen vuoden aikana oli pidetty taitavimpina, mitä Marsissa oli milloinkaan ollut; sillä Tars Tarkasin ja John Carterin nimet olivat useimmin tämän soturitähden sotilaiden suussa.
Mutta ei edes sotatähden kaksi parasta miekkamiestä voi jatkuvasti pitää puoliaan lukumäärältään ylivoimaisia, hurjia ja villejä otuksia vastaan, jotka eivät ymmärrä, mitä tappio merkitsee, ennenkuin kylmä teräs pakottaa niiden sydämet lakkaamaan sykkimästä. Askel askeleelta meidän olikin peräydyttävä. Lopulta seisoimme saman jättiläismäisen puun runkoa vasten, johon olimme päättäneet kiivetä, ja torjuessamme sitten yhä uudistuvia rajuja hyökkäyksiä peräydyimme yhä edelleen, kunnes meidät oli tungettu puoli kierrosta puunrungon tavattoman paksun tyven ympäri.
Tars Tarkas eteni etummaisena, ja äkkiä kuulin hänen päästävän ihastuksen huudahduksen.
"Tässä on suojapaikka ainakin yhdelle, John Carter", hän sanoi, ja silmätessäni alaspäin näin puun tyvessä läpimitaltaan lähes metrin laajuisen aukon.
"Työnny sisään, Tars Tarkas!" huusin hänelle, mutta hän vastusteli, selittäen että hänen vartalonsa oli liian tukeva niin pieneen reikään, mutta minä muka livahtaisin siitä helposti.