"Me kuolemme molemmat, jos jäämme ulkopuolelle, John Carter; mutta tämä antaa toiselle meistä vähäisen mahdollisuuden. Yritä sinä ja kenties jäät eloon kostamaan puolestani! Minun on hyödytöntä koettaa ryömiä noin ahtaaseen aukkoon näiden pahojen henkien ahdistaessa meitä kaikilta puolin."
"Siispä kuolemme yhdessä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä minä en mene ensiksi. Anna minun puolustaa aukkoa sinun ryömiessäsi sisään! Pienempikokoisena voin minä sitten livahtaa perässäsi, ennenkuin he ennättävät estää."
Jatkoimme raivoisaa taistelua keskustellessamme katkonaisin lausein, jotka keskeytyivät aina kun annoimme jonkun tuhoisan iskun tai piston ympärillämme hääriville hätyyttäjillemme.
Vihdoin hän taipui, sillä vain sillä tavoin näytti kumpikaan meistä voivan pelastua yhä lisääntyvien ahdistajiemme kynsistä, joita jatkuvasti parveili kimppuumme kaikilta suunnilta pitkin laajaa laaksoa.
"Tapanasi, John Carter, on aina ollut ajatella omaa henkeäsi viimeiseksi", hän sanoi, "mutta vielä suuremmassa määrin on ollut tapanasi antaa määräyksiä muiden ihmisten, aina Barsoomissa hallitsevien suurimpienkin jeddakien, hengestä ja toiminnasta."
Hänen julmilla, kovilla kasvoillaan oli tuima hymy, kun hän, kaikista jeddakeista suurin, alistui tottelemaan toisesta taivaankappaleesta saapuneen olennon käskyjä — miehen, jonka vartalo ei ollut puoleksikaan niin kookas kuin hänen.
"Jollet onnistu, John Carter", selitti hän, "niin tiedä, että julma ja sydämetön tharkilainen, jonka opetit tietämään, mitä ystävyys merkitsee, tulee takaisin kuolemaan rinnallasi."
"Kuten tahdot, ystäväni", vastasin; "mutta nyt nopeasti, Pää edellä; minä suojelen selkäpuoltasi." Hän empi hetkisen kuullessaan sanani, sillä ei kertaakaan ennen koko jatkuvien taistelujen täyttämän elämänsä aikana hän ollut kääntänyt selkäänsä muuten kuin kuolleelle tai voitetulle viholliselle.
"Kiireesti, Tars Tarkas", hoputin, "tai muuten kuolemme kumpikin aivan turhaan; ikuisesti en kykene näitä vintiöitä pidättämään."
Kun hän ojentui maahan tunkeutuakseen puun onkaloon, heittäytyi koko kamalasti ulvova paholaisjoukko kimppuuni. Säihkyvä säiläni kiiti oikealle ja vasemmalle, milloin vihreänä kasvi-ihmisten tahmeasta nesteestä, milloin punertuen isojen valkeiden apinain karmosinipunaisesta verestä; mutta aina se välähti toisesta vastustajasta toiseen pysähtyen vain sekunnin murto-osaksi juomaan jonkun villin sydämen elinnestettä.