Soturit hypähtivät pystyyn.
"Tässä ei ole kaikki paikallaan", huudahti toinen.
"Siltä minusta tuntui jo silloin kun Tan Garna jätti meidät portaille", sanoi toinen. "Minusta hänen äänensä kuulosti oudolta."
"Tule! Rientäkäämme alas!"
Emme jääneet enää kuuntelemaan. Liitin varustukseni pitkäksi hihnaksi, laskin Tars Tarkasin alas pihaan ja pudottauduin sitten itse hänen perässään.
Emme olleet lausuneet toisillemme monta sanaa senjälkeen kun kopin ovella surmasin Tan Garnan ja näin soihdun valossa suuren tharkilaisen perin ällistyneet kasvot.
"Tähän mennessä", hän sanoi silloin, "olisi minun pitänyt oppia olemaan ihmettelemättä John Carterin tekoja." Siinä kaikki. Hänen ei tarvinnut sanoa minulle, että hän osasi antaa oikean arvon ystävyydelle, joka sai minut panemaan henkeni vaaraan pelastaakseni hänet, eikä hänen tarvinnut sanoa olevansa iloinen nähdessään minut.
Tämä hurja vihreä soturi oli ensimmäisenä tervehtinyt minua silloin, kaksikymmentä vuotta takaperin, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Hän oli hyökännyt kimppuuni keihäs tanassa ja viha sydämessä, kallistuneena syvään valtavan thoatinsa kupeelle, minun seisoessani hänen heimonsa hautomalaitoksen seinustalla Koradin toisella puolen olevan kuivuneen meren pohjalla. Ja nyt ei minulla kahden taivaankappaleen asukkaiden joukossa ollut parempaa ystävää kuin tharkien jeddak Tars Tarkas.
Pihalle päästyämme pysähdyimme hetkeksi parvekkeen alle pimentoon pohtimaan suunnitelmiamme.
"Seurueessamme on nyt viisi jäsentä, Tars Tarkas", sanoin. "Thuvia,
Xodar, Carthoris ja me. Tarvitsemme viisi thoatia ratsuiksemme."