Koko sen päivän ja seuraavan yön ratsastimme vinhaa vauhtia pitkin keltaista aavikkoa, takaa-ajajien tullessa yhä lähemmäksi. Välimatka väheni hitaasti, mutta varmasti. Juuri ennen pimeän tuloa vainoojamme olivat jo siksi lähellä, että selvästi näimme heidän olevan vihreitä marsilaisia, ja koko seuraavan yön kuulimme heidän, varustustensa kalahtelevan takanamme.
Kun aurinko nousi pakomatkamme toisena aamuna, olivat takaa-ajajat enää vain puolen kilometrin päässä meistä. Meidät nähdessään he päästivät hornamaisen, voitonriemuisen kiljunnan.
Muutamien kilometrien päässä edessämme oli kukkulajono — saman kuivuneen meren toinen ranta, jonka poikki olimme tulleet. Jos vain pääsisimme kukkuloille, niin pelastumismahdollisuutemme olisivat paljon suuremmat; mutta Thuvian ratsussa näkyi jo nääntymisen merkkejä, vaikka sillä olikin ollut kevein taakka kannettavanaan. Ratsastin hänen vierellään, ja äkkiä hänen thoatinsa alkoi hoippua horjahtaen sitten ratsuani vasten. Näin, että se oli vaipumaisillaan maahan, mutta ennenkuin se ehti kaatua, sieppasin tytön sen selästä heilauttaen hänet taakseni oman thoatini lautasille, jossa hän pysytteli pitäen kiinni minusta.
Tämä kaksinkertainen taakka näytti pian käyvän liialliseksi jo ennestään lopen uupuneelle ratsulleni, joten vauhtimme hiljeni peloittavasti, sillä toiset eivät ratsastaneet nopeammin kuin että hitainkin pysyi mukana. Pienessä seurueessamme ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt toisen pulaan. Ja kuitenkin olimme eri maista, erivärisiä, erirotuisia, meillä oli eri uskonnot — ja yksi meistä oli toisesta taivaankappaleesta.
Olimme hyvin lähellä kukkuloita, mutta warhoonit lyhensivät välimatkaa niin ripeästi, ettemme toivoneetkaan pääsevämme niille tarpeeksi ajoissa. Thuvia ja minä olimme viimeisinä, sillä ratsumme pyrki yhä enemmän jäämään jälkeen. Äkkiä tunsin tytön lämpimien huulten painuvan hartioihini. "Sinun tähtesi, oi prinssini", hän mumisi. Sitten hänen kätensä irtautuivat vyötäisteni ympäriltä, ja hän oli poissa.
Kun käännyin katsomaan, näin hänen tahallaan pudottauneen maahan juuri meitä takaa-ajavien julmien pahojenhenkien tielle, arvellen, että kun thoatini taakka keventyi, se kenties kykenisi viemään minut turvaan kukkuloille. Lapsi-parka! Hänen olisi pitänyt tuntea John Carter paremmin.
Käänsin thoatini ympäri ja hoputin sitä tytön jäljessä, toivoen vielä saavuttavani hänet ottaakseni hänet uudelleen mukaani toivottomalle pakomatkallemme. Carthoris oli varmaankin myös silmännyt taakseen samoihin aikoihin, sillä kun saavutin Thuvian, oli hänkin jo siellä ja hypäten maahan hän nosti tytön ratsunsa selkään. Käännettyään sitten ratsun pään kukkuloihin päin hän antoi sille läimäyksen miekkansa lappeella, koettaen senjälkeen tehdä samoin minun thoatilleni.
Urhean nuorukaisen ritarillinen ja uhrautuvainen teko täytti mieleni ylpeydellä, enkä välittänyt siitä, että se riisti meiltä pelastumisen toivon viimeisetkin vähäiset rippeet. Warhoonit olivat jo melkein kimpussamme. Tars Tarkas ja Xodar olivat huomanneet, ettemme enää olleet mukana, ja ratsastivat ripeästi avuksemme. Kaikesta päättäen saisi toinen Barsoomin-matkani loistavan lopun. Minua kiusasi ajatus, että kuolisin saamatta nähdä jumalaista prinsessaani ja vielä kerran puristaa häntä rintaani vasten. Mutta jos kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että niin kävisi, niin olin valmis osoittamaan toki parastani, ja niinä viimeisinä hetkinä, jotka minulle oli suotu, ennenkuin siirtyisin tuntemattomaan tulevaisuuteen, antaisin kelpoisuudestani omalla valitsemallani alalla sellaisen näytteen, että warhoonit saisivat siitä puheenaihetta kahdenkymmenen seuraavan miespolven ajaksi.
Kun Carthoris oli jalkaisin, hyppäsin minäkin ratsuni selästä asettuen hänen vierelleen ottamaan vastaan päällemme karkaavien ulvovien hornahenkien hyökkäystä. Hetkistä myöhemmin Tars Tarkas ja Xodar sijoittuivat kahden puolen meitä, päästäen thoatinsa valloilleen, että kaikki olisimme samanlaisessa asemassa.
Warhoonit olivat enää tuskin sadan metrin päässä meistä, kun ylhäältä takaamme kuului voimakas pamaus, ja melkein samassa räjähti pommi heidän riviensä keskellä. Heti syntyi kauhea hämminki. Satakunta sotilasta suistui maahan. Ratsastajattomia thoateja kiiti sinne tänne kuolleiden ja kuolevien seassa. Alkaneessa hurjassa mellakassa tallautui jalkaisin olevia sotilaita thoatien jalkoihin. Vihreiden miesten rivit olivat joutuneet aivan epäjärjestykseen, ja kun he katsahtivat ilmaan nähdäkseen, mistä tämä odottamaton hyökkäys oli peräisin, muuttui epäjärjestys peräytymiseksi ja peräytyminen rajuksi pakokauhuksi. Seuraavalla hetkellä he jo kiitivät poispäin meistä yhtä vinhasti kuin äsken meitä kohti.